tag:blogger.com,1999:blog-42109385476855084802024-03-05T14:31:06.311-08:00Hunters Point, 1967Unknownnoreply@blogger.comBlogger4125tag:blogger.com,1999:blog-4210938547685508480.post-67041226990801463402013-07-08T15:48:00.000-07:002013-07-08T15:56:19.282-07:00Sotakuvaaja<link href="file:///C:/DOCUME%7E1/admin/LOCALS%7E1/Temp/msoclip1/01/clip_filelist.xml" rel="File-List"></link><!--[if gte mso 9]><xml>
<w:WordDocument>
<w:View>Normal</w:View>
<w:Zoom>0</w:Zoom>
<w:DoNotOptimizeForBrowser/>
</w:WordDocument>
</xml><![endif]--><style>
<!--
/* Style Definitions */
p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal
{mso-style-parent:"";
margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";}
p.MsoFooter, li.MsoFooter, div.MsoFooter
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
tab-stops:center 207.65pt right 415.3pt;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";}
p.MsoBodyText, li.MsoBodyText, div.MsoBodyText
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
text-align:justify;
line-height:150%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-ansi-language:FI;}
p.MsoBodyText2, li.MsoBodyText2, div.MsoBodyText2
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
text-align:justify;
line-height:150%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-ansi-language:FI;
mso-fareast-language:FI;
font-style:italic;}
p.MsoBodyText3, li.MsoBodyText3, div.MsoBodyText3
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:16.0pt;
mso-bidi-font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-ansi-language:FI;}
@page Section1
{size:612.0pt 792.0pt;
margin:72.0pt 90.0pt 72.0pt 90.0pt;
mso-header-margin:36.0pt;
mso-footer-margin:36.0pt;
mso-paper-source:0;}
div.Section1
{page:Section1;}
</style>
-->
<br />
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">Vaikea saada miestä kehittämään kuvansa pois asunnostani, kun hän on noin
tohkeissaan. Hän puhuu enemmän kuin toimii, ja tämä on ollut leimallista koko
miehen kehityshistoriassa, niin se on kuin joku italialainen pitsanpaistaja. Ei
siinä mielessä, että hän olisi kuin kotikulmien puolirosvot, vaan että hän
selittää. Richmondissa oli ilta venähtänyt, hän selittää, hikeä pursuen,
janoissaan ja tohkeissaan. Oaklandin pantterit olivat ottaneet haltuunsa, tai
niin kuin ne itse sanoivat, suojelukseensa, kokonaista neljä slummikorttelia.
Voinko käsittää? Tiedänkö montako ihmistä sillä alueella asuu, tuhat! He olivat
ottaneet omakseen tuhannen ihmisen kodin, moista ei ole nähty sitten viimeisten
intiaanikapinoiden. Pantterit olivat pitäneet poliisit etäämmällä aseisiinsa
luottaen, esitellen niitä avoimesti kuin olisi ollut sotatila, tai ei aivan
niinkään. Ne olivat pitäneet aseet esillä samalla tavalla, Malky tähdensi, kuin
kansalliskaarti oli leveillyt aseillaan yliopistokampuksilla, yhtä tylyinä,
yhtä itsetietoisina. Niin ne olivat kuin Geronimo, joka sälli. Eikä heitä
ollut, Malky madalsi ääntään, kuin ne parikymmentä tyyppiä. Mutta eivät
poliisit sitä tienneet, ne tyhmät, ja niitä oli ollut satoja, niitä tuli ympäri
maakuntaa, tämä vuorokaudenaika olisi ollut hyvä aika putsata pari
jalokiviliikettä, mitä tuumit? Se kumpi tämän sanoi, on kadonnut mielestäni,
ehkei kumpikaan meistä, me vain ajattelemme niin timmissä unisonossa joskus,
että oikein ottaa päästä. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">Poliiseja oli siis satoja ja ne oli pidetty poissa aseiden voimin, sadat
poliisit, vastassa kaksikymmentä neekeriä. Tämä alkoi tulla hyvin selväksi
ennen kuin Malky oli vetänyt yhtäkään valmista kuvaa kehitysliemestä.
Tapahtumien polttopisteessä, kahden rintaman välissä, ei riippumattomalla
valokuvaajalla ollut helppoa, ei siinä lähes neljänsadan naulan mällissä jota
hän kutsui vartalokseen ja jonka kuului sukkuloida liukkaasti barrikadilta
toiselle. Siinä tilanteessa ei yhdelläkään valkoisella miehellä, joka kantoi
Berkeleyn Yliopiston rintanappia, olisi ollut helppoa, ei varsinkaan kameran
kanssa, mutta Malky on urhoollinen, joskus tiettyinä hetkinä, kun ideologia saa
hänestä otteen ja ylipainoisen miehen kadottamaan arkuutensa ja
itsesuojeluvaistonsa ja massansa ja muuttumaan kahden aseistetun rintaman
välissä liikehtiväksi en tiedä miksi. Kamikazekärpäseksi joka oli kuvannut ja
kuvannut ja kuvannut.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">Kehitysallas täyttyi. Malkyn posket hohkasivat punaisessa valossa.
Sellainen lataa mieheen virtaan, kun näkee pojankoltiaisten, nuorempien kuin me
olimme nuorempina, kuskaavan Turnkvistin ruotsalaisesta raamattukustantamosta
ulos painotuoretta pantterisanaa Oaklandiin ja Richmondiin. Ne pojat jakoivat
lehtisiä niin kuin me nuorempina, paitsi että me emme, mutta tätä on turha
korostaa, jakoivat kuin aamunlehteä parempiin hienostolähiöihin, paitsi että
nämä pojat ajoivat eri kortteleihin, kiersivät kadunkulma kadunkulmalta joka
mestan, ajoivat mitään pelkäämättä myös niille kaduille, joiden toisella
puolella seisoi ladattua puoliautomaattia kannatteleva yksinäinen pantteri,
toisella puolella Richmondin poliisin kymmenpäinen, partioautojen taakse
kumartunut joukko. Poliisista ei ole tosipaikan tullen mihinkään, siinä
mielessä mikään ei ollut muuttunut. Poikien tuomat lehtiset olivat menneet kuin
kuumille kiville, ja toisin kuin ne lehtiset joita Malky muistaa meidän
levittäneen, näistä piti maksaa. Niiden myyminen parinkymmenen sentin hintaan,
sekunnissa, oli ollut nopeinta liiketoiminta mitä niissä kortteleissa
huumekaupan lisäksi oli nähty. Kassalippaat, joihin pojat kaatoivat rahat,
olivat neljää suojeluun otettua kortteleita puolustavien aseistettujen
panttereiden jaloissa. Pitkäsarvisten chopper-fillareiden heiluriliikenne oli
hakenut ruotsalaisesta painosta lehtipaalin toisensa jälkeen, Turnkvistin
painotalossa telat telasivat, muste lorisi, paperi rullasi, ketjut kitisivät ja
rattaat rahisivat. Ja pyörät pyörivät, Malky lisäsi, viimeinen niitti, kaikkein
tarpeellisin, tässä hyvin organisoidussa massojen valistamisessa, sekunnissa,
hän tähdensi. Lehtiset vaihtoivat omistajaa nopeammin kuin liikennevalot
ehtivät vaihtua ja katupoliisit seurasivat voimattomina joukkotiedotuksen
ruohonjuuritason suihkuaikakauden nopeudella tapahtuvaa toimintaa kadun
vastakkaisella puolella, autojen taakse kumartuneina, revolverit
tunnustelevasti koholla, peläten henkensä ja perheensä puolesta. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">Malky oli onnellinen. Hän oli viimein nähnyt todellisessa elämässä sen,
mistä me olimme vain haaveilleet, mihin olimme pyrkineet. Korjaan, missä me
olimme olleet mukana, viisitoistavuotiaina, vahingossa. Richmondin musta
kortteli halusi lukea panttereista, uudesta vapahtajasta, ja vielä maksaa siitä.
Malky oli niin onnellinen, että kehittämön punainen lamppu teki siitä melkein
pakahduttavaa. Hän oli päässyt todistamaan vallankumouksen alun silmästä
silmään. Tuhannen asukasta ja satoja naapureita oli juhlinut viikonlopun
pituista vapautusta. Väkeä oli ollut vanhuksista kapaloikäisiin, mukana oli
ollut raskaana olevia naisia ja San Franciscossa työssä käyvää palvelusväkeä,
työasu päällä. Mukaan olivat tulleet, ja tämä pitää mainita, myös vanhat,
eläköityneet papparaiset ja viimeisinä heidän perässään poliittisesti
sitoutumattomiin työtätekeviin kuuluvat tavalliset mustat miehet. Siellä olivat
kaikki ja Malky, joka oli kuvannut ja kuvannut ja kuvannut. Hän oli elänyt
elämänsä siinä liikennevalojen alla, korttelin hurratessa, kun partioautot
yrittivät ylittää panttereiden vartioimaa rajaa kerta toisensa jälkeen, hän oli
hurrannut mukana, kun poliisi vetäytyi yhä uudelleen takaisin oman
rintamalinjansa taakse. Malky oli ollut vilkkuvien punaisten valojen alla,
tolpan takana, jalat ristissä kuin salamaa käyttävä sakaali, kaiken tallentava
näätä, hänen vainunsa oli tallella. Hän heräsi henkiin siinä hetkessä, monen
vuoden tauon jälkeen. Poliisi oli ottanut hänen nimensä muistiin monta kertaa
ja hän oli kertonut sen ylpeänä, mies on ylpeä siitä, että on oikeiden ihmisten
puolella. Malky ei pelkää seurauksia vaikka olisi ollut syytä, Prudencella
olisi voinut olla toisenlainen mielipide, mutta se ei nyt merkitse, Malkyn pää
on yhtä aikaa sekä kirkas että sumea. Hän näkee tämän hetken merkityksellisenä,
hetken jota hän oli tallentamassa, eikä hän ehdi ajatella kokonaisuutta, ei
mitään muuta, kuten perhettä, perhe on roskaa historian kohdalla, en tiedä
kumpi tämän sanoi. Sillä hetkellä, liikennevalojen alla, hän tunnustaa
pelänneensä hemmetisti, mutta se ei ollut tuntunut miltään, heidän pelkonsa oli
ollut yhteisöllistä, kuin juutalaisten getossa Varsovassa, heitä oli ollut niin
monta samanlaista samassa tilanteessa. Kuolemaan valmiit vanhukset olivat
sättineet autojen takana piilottelevia partiopoliiseja, niitä samoja jotka
kaikkina muina päivinä kuin tänä viikonloppuna terrorisoivat Richmondin
ghettoa, vanhukset olivat syljeskelleet päin ja käyttäneet kieltä, jota Malky
oli kuullut viimeksi lapsena. Panttereiden aseet ja poliisien aseet olivat
olleet putkeen saakka ladattuja ja jokainen sekunti, jonka Malky vietti käsi
täristen kadunkulmassa, elettiin kirjaimellisesti liipaisimella. Hieman köyhä
kielikuva kuvatekstiin. Niin mutta sellaisia ne käyttävät, Malky puolustautui. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoBodyText" style="line-height: normal;">
<span lang="FI">Katu oli alkanut
tyhjentyä vasta sitten, kun Richmondin poliisi oli saanut avukseen ilma-aseen.
Partioautoissa, joiden ikkunat olivat visusti kiinni, oli naurettu, kun
helikopteri vispilöi kaduilla pyörivän roskan neekereiden silmille. Ne haaskat
olivat olleet poliisiautoissaan piilossa, sisällä, siihen asti kunnes
helikopteri oli saanut väen karkotettua kauemmaksi. Samalla tavalla kuin ne
autoissaan kyyristelevät poliisit olivat siihen päivään saakka saaneet ne samat
katuosuudet perääntymään loukkoihinsa pelkästään sillä, kun he, partioautoissa
hikoilevat läskit, olivat ilmestyneet vakio partiokierroksilleen samoihin
kortteleihin. </span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">Malky vihaa irlantilaisia sukujuuriaan. Hän oli kuvannut, ei tiennyt
olivatko kuvat onnistuneet, epäili kyllä negatiivista, kuinka helikopterin
nostattama pölytornado sai lapset itkemään ja vanhukset taipumaan
yskänkohtauksen alle. Mutta suurin osa kuvista, niiden oli pakko olla priimaa,
sillä hän oli sinnitellyt kadulla samalla tavalla, yhtä urheasti tuulta vastaan
puskien kuin Richmondin 4<sup>th</sup> Streetin vartioinnista vastanneet
pantterit olivat sinnitelleet. Puhemies Bobby Seale oli huutanut
roottorinlapojen pitämän metelin yli kuinka mustan ihmisen tahto voittaa
valkoisen ihmisen hyökkäysteknologian. Ja kuka sen oli kuullut, Malky selitti,
jaksoi edelleen uskoa asiaan, se oli varmaa, hän ainakin oli kuullut.
Helikopterin hyökkäyksellä ei ollut lannistettu ketään, päinvastoin. Aseellisen
vastarinnan osoittaminen viranomaisille ja omiensa puolustaminen oli ollut
suurenmoinen hetki getolle, sillä hetkellä, aivan väistämättä, ne tuhat ihmistä
olivat eläneet hetken elämänsä parasta aikaa. Samoin Malky, ainakin Malky.
Hänen ei vain tarvitse kohdata seuraavaa arkipäivää, jolloin joukkonsa
järjestykseen saanut Richmondin poliisilaitos tulee kostamaan neljälle
korttelille kaiken edellisten päivien aikana kohtaamansa nöyryytyksen. Turha
kertoa tätä Malkylle, kyllä hän sen tietää. Ilman minun sanojani, minun ääntäni
hän tietää sen olevan väistämätöntä, pelkästään historian valossa.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">Malky ripusti vettä ripottelevia kuvia narulle. Potkin patjan ja peitot
sivummalle ennen kuin ne olisivat märkiä. — Luuletko, että sellaisen esityksen
jälkeen enää mikään voi olla entisellään? hän kysyi. — Tai älä vastaa, ymmärrän
hukatut vuotesi ja niiden myötä saavuttamasi, miten sen muotoilisi, Malky etsi
sanoja, — tietyn kyynisyyden asteen…<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Minun mahdollinen kyynisyyteni, läski, ei riitä kertomaan mitään siitä,
mitä sinä olet nähnyt, sillä sinä et ole nähnyt mitään, McPherson.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Olette väärässä mister Moobs, Malky kävi yhtäkkiä alentuvaksi. — Olen
aivan varma, että jonain päivänä Pohjois-Oakland tulee sillan yli ja silloin
maa vavahtelee niin kuin järistyksen alla. Kysymys kuuluu: haluammeko me olla
mukana? Vai missä me mahdamme olla sinä päivänä, Joey, olemmeko me täällä,
paikan päällä, vai jossain muualla, karkuteillä jälleen?<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Sinä voit palata paikan päälle Richmondiin heti alkuviikosta ja katsoa
miten ne sinun urheat vanhuksesi pierevät verta.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">Malky katsoi minua pettyneenä. — Miten sinä voit olla niin varma? Minua
ahdistaa sinun ehdottomuutesi, sinun varmuutesi jolle ei tunnu löytyvän mitään
perusteita. Ottaen huomioon kuinka kauan olet ollut poissa ja niin edelleen.
Sinun kanssasi on, kuin olisi koko ajan vastassa jotain hemmetin oraakkelia.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Ei sinun tarvitse olla ketään vastassa, jos pidät suusi vain kiinni, ja
varsinkin jos annat minun pitää huolen omista asioistani. Siinä kaikki.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Hullunkurista, että juuri me olemme tällä tavalla napit vastakkain.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Vallankumous syö lapsensa.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Olen eri mieltä. Se mitä Richmondissa tapahtui, ei ollut järjestäytynyttä
poliittista teatteria vaan spontaania kaaosta.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Jos niin oli, miten sinä pystyt kertomaan siitä?<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Hädin tuskin pystynkään! Malky leyhytteli kuvat puhtaaksi, riipi ne alas,
vilkaisi ikkunasta. — Missä kaikki muut ovat?<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Ovat odottaneet autossa koko ajan. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">Otin kassini ja sytytin hehkulampun. Sen tavallisen valkoinen valo
pyyhkäisi mennessään meidän filosofisen ja Malkyn pehmeän ideologisen
keskustelun kuin tiskirätti. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Yksi juttu vielä, sankari. Oletko ajatellut, että ne valitsivat
Richmondin korttelit kukkoilulleen, koska siellä oli otollinen maaperä ja
kaikkein huonoiten varustautunut poliisi?<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Ja mitä sitten?<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">— Tässä valossa spontaani kaaos perustuu laskelmoinnille.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<span lang="FI">Mutta Malky ei anna periksi, ei edes autossa, välittämättä siitä että
mukana on muitakin kuulijoita. Hän sanoo vankiloiden, juuri niiden joista hän
tietää niin kovin paljon, olevan hyvä esimerkki, siksi että niiden
rankaisutoimenpiteet ovat säännönmukaisia ja tapahtuvat järjestyksen
puitteissa. Malky puristaa käsivarttani. Rauhoitu. Vankilassa väkivalta on
ennakoitavissa, älä hiilly, hän puristaa käsivarttani lujemmin ja saa minut
melkein hiiltymään. Vankilassa väkivalta on organisoitua, se on se ero.
Väistämätön, iso ero. Toisin oli Richmondissa. Richmondissa ei ollut sääntöjä,
oli vain loputtoman pitkä seisova hetki, jonka aikana kukaan ei tiennyt
räjähtääkö tilanne käsiin. Niin ei käynyt, siksi me olemme voitolla. Malkyn
aivoituksissa oli paljon asiaa, saman verran kuin ilmapallossa.</span><br />
<br />
<br />
<span lang="FI"></span><br />
<span lang="FI"></span><br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiqFjCrfhP2lgq3_L8zy0UCgXArb40h37267QI3dhL6mrNgRiIRcQjtf6BybpEUl0JJxuu5JFVyl7qEpNXe_njLa3Zz7a0a8LKMUYzPxG7XmkL2ZrRly5tt4i7jUaJNELwXn4pNy2SMEM0o/s1600/papertoolbar.gif" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="100" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiqFjCrfhP2lgq3_L8zy0UCgXArb40h37267QI3dhL6mrNgRiIRcQjtf6BybpEUl0JJxuu5JFVyl7qEpNXe_njLa3Zz7a0a8LKMUYzPxG7XmkL2ZrRly5tt4i7jUaJNELwXn4pNy2SMEM0o/s320/papertoolbar.gif" width="320" /></a></div>
<span lang="FI"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
<br /></div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4210938547685508480.post-49789232622794232862013-06-30T12:29:00.002-07:002013-07-08T16:24:40.188-07:00Sähkömies<link href="file:///C:/DOCUME%7E1/admin/LOCALS%7E1/Temp/msoclip1/01/clip_filelist.xml" rel="File-List"></link><!--[if gte mso 9]><xml>
<w:WordDocument>
<w:View>Normal</w:View>
<w:Zoom>0</w:Zoom>
<w:DoNotOptimizeForBrowser/>
</w:WordDocument>
</xml><![endif]--><style>
<!--
/* Style Definitions */
p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal
{mso-style-parent:"";
margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";}
p.MsoFooter, li.MsoFooter, div.MsoFooter
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
tab-stops:center 207.65pt right 415.3pt;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";}
p.MsoBodyText, li.MsoBodyText, div.MsoBodyText
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
text-align:justify;
line-height:150%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-ansi-language:FI;}
p.MsoBodyText2, li.MsoBodyText2, div.MsoBodyText2
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
text-align:justify;
line-height:150%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-ansi-language:FI;
mso-fareast-language:FI;
font-style:italic;}
p.MsoBodyText3, li.MsoBodyText3, div.MsoBodyText3
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:16.0pt;
mso-bidi-font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-ansi-language:FI;}
@page Section1
{size:612.0pt 792.0pt;
margin:72.0pt 90.0pt 72.0pt 90.0pt;
mso-header-margin:36.0pt;
mso-footer-margin:36.0pt;
mso-paper-source:0;}
div.Section1
{page:Section1;}
</style><br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Mahdotonta kävellä rennon huolettomasti. Silloin
kun pitää esittää. Vieläpä niinkin vaikeaa roolia kuin tavallista työmiestä,
joka on matkalla rennon huolettomasti puistoon, ruokatunnille. Työmiehen
olemuksesta olisi suotavaa näkyä, ettei hän ole koskaan istunut vankilassa,
tämä on vaikeaa. Pitäisi olla ensinnäkin edes jonkinlainen aavistus siitä,
minkälaista on olla työmies, tuntea luissaan se, että viikon jokaisena päivänä on
työtä jäljellä, että on raadettava ja painettava vuodesta toiseen ja palattava
aina uudestaan ja uudestaan kotiin, hoidettava perhe hiljaiseksi, ja taas sama
uudelleen alusta. Pitäisi osata vihellellä ja löytää penkki, hymyillä
salavapuiden alla juokseville oraville ja hieroa lunssipaksin peltistä pintaa
kuin rukouskirjaa, haukata sitten maissileipää ja todeta, että tämä on hyvä
elämä. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Minä en osaa tätä. En mitään tässä tavallisessa
elämässä tarvittavista rennon huolettomista taidoista, minulla on ollut kylmä
rauta niskassa syntymästä saakka. Ravistelin hartioitani. Tein sen yhtä paljon
kaikesta tiedostani, kaikista puutteistani tuskastuneena kuin rentouttaakseni
itseni, päästäkseni työmiehen rooliin. Oikaisin jalkani pitkäksi, tein sen
varovasti, jo se paljastaa minut linnakundiksi, oioin jalkoja kuin vastassa
olisi sellin vastapäinen seinä. Ja minä kävelen kuin kävelypihalla, sen näkee
jokainen. En minä osaa, mutta on jatkettava. Ohitin nurmikentälle levitetyt
liinat, niskassa kylmä rauta, mehua juovat perheet pysähtyvät katselemaan
menoani, ne näkevät lävitseni, annan jalkojen viedä kiihtyvällä tahdilla,
jäykällä askeleella, polvet eivät tahdo taipua, ne menevät kävelypihan uraa
taas, ne varovat Andien menninkäistä, jolla on taskussa viilattu lusikka, ne
väistävät peikot ja polulle vierineet arpakuutiot, ne polkevat mutaan tonttujen
kuvalehdet ja pysyvät kaukana tavallisista, lomaa viettävistä perheistä, joilla
on oikea koti. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Suuria vaikeuksia. En tahdo liikkua, paljastan
itseni, en tahdo pysähtyä, pelkään paljastuvani, rupeavani huutamaan ääneen,
pakko liikkua, vaikea hallita ruumista, kun se on liikkeessä, parempi istua
alas, väkisin. Pysähdyn istumaan, väkisin. Puristan Krystowin punaista
peltilaatikkoa sylissäni ja yritän olla kuin kuka tahansa päivätyöläinen, joka
on saanut päähänsä tulla syömään kuvernöörin puutarhaan, täällä ei aivan
hirveästi näy muita kaltaisiani. Minulla on väärä roolihahmo, olisi pitänyt
esittää haravamiestä, puutarhuria, koirankakkojen poimijaa. Esitän sähkömiestä,
minulla on salama denimkankaisen takin selässä, se tekee minusta uskottavan.
Pelkkä työmies, nyt hetki vapaata, taidan olla epävarma huomisesta, huolissani
tulevaisuudesta, rypistän otsaani miettiessäni miten saan palkan riittämään
seuraavaan kuuhun, olen aito ja aidosti peloissani jokaisesta tulevasta
päivästä, jona perheeni tarvitsee leipää ja vettä, ja sitten koittaa uusi yö.
Puristan laatikkoa lujasti, rystyseni vaalenevat. Niin kuin nuorena poikana,
kasvatuslaitoksessa, kiedoin käsivarret ympärilleni ja puristin niin että
sattui. Halasin itseni, muita ei ollut. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Olen selvinnyt tänne asti kohtuullisesti. Ei
tarvinnut kuin ostaa lippu pääteasemalle ja hypätä pitkänmatkan bussiin,
helppoa. Ei tarvinnut kuin pysyä omalla paikallaan, sen minä osaan, kaksi
tuntia, ei mitään ongelmaa, taisin torkahtaa välillä, minulta jäi väliin
puolessavälissä matkaa ollut levähdyspaikka, jotkut kävivät siellä kahvilla.
Minun tarvitsi istua vain ja torkahtaa välillä. Kunnes lopulta oli kerättävä
kassi syliin noustava ja poistuttava bussista. Oli mentävä vessaan, vessaan ei
pääse. Mene poika nurkan taakse. Nurkan takana on typerää vaihtaa päälle
sähkölaitoksen siniset vaatteet. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">On toukokuu, tulossa kuuma päivä. Täällä on
nihkeää, Sacramentossa, outojen kasvien siitepöly kiusaa, tai niiden tuoksu.
Päänahka kutiaa, se hilseilee vaikka ilmankosteus on mitä on, pitäisi olla
sopiva, pää siis märkii, kohta siihen kasvaa sammalta. Korvassa nykii hermo,
iholle nousee kylmännäppylöitä. Näen Prudencen ja Malkyn tulevan oikeustalolta,
heidän ilmeestään näkee että on tapahtunut iloisia asioita, ehkä he ovat
viimein saaneet toisensa, muutenkin kuin virallisesti, en minä tajua
rakkaudesta mitään, sen puutteesta tiedän paljonkin, joko kerroin halailleeni
itseäni kasvatuslaitoksessa? Malky ja Prudence, mikä pari. Varsin
epätodennäköinen ja silti aivan päivänselvä. Heillä on hetki aikaa istua
nurmikolle, Malky kaivaa repustaan pullon halpaa Thunderbirdiä ja vielä
toisenkin pullon, litteän taskumatin. Prudence nostaa kätensä ilmaan, on
estelevinään, hänen äänensä kohoaa. Malky vetää Prudencen karhumaisten käsiensä
väliin, he suutelevat. Hän ottaa repusta heille juomamukit ja kameran
tietenkin, avaa pullot, kaataa juomat, itselleen taskumatista. Tuota menoa he
ovat kohta riehakkaalla tuulella. Ja silti tavallisia. He ovat kuten kuka
tahansa lehvien alla. Malkyn päässä taiteellinen hattureuhka, hieman kallella
niin kuin mieskin. Valkoinen liina Prudencen hiuksissa, Malkyn sormet
näpelöivät nappeja auki, käsi ujuttautuu naisen paidan sisään, eikö tuota voisi
tehdä jossain muualla, joskus toiste. He ovat kuin kuka tahansa. Kameraan on
viritetty ajastin, he hymyilevät ja kippistävät, aurinko valaisee heidän suurta
päiväänsä. Lähden eri suuntaan. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Kannattelen rinnallani punaista eväslaatikkoa,
jonka kylkeen on kaiverrettu omistajan nimi ja osoite. <i>Krystow, Page Street
690, S.F</i>. Vaikea uskoa, että kukaan tosissaan uskoisi, jos joku minusta
niin paljon kiinnostuisi – miksi minä en kiinnosta ketään? – että neekerin nimi
voisi olla Krystow. Toisaalta onhan sitä kummempaakin nähty, neekereitä
poliiseina esimerkiksi, ja intiaaneja. Olen niin ollen mahdollinen. Puolalainen
neekeri, aivan ei se ole pois suljettua, en minä tiedä kuka oikea isäni oli,
tiedä vaikka olisi ollut itse Amerikan presidentti tai Al Capone. Tai puolalainen
teurastaja, jonka äpäräpoika piipahtaa tänään lounaalla kuudenkymmenen mailin
päässä kotiosoitteesta, vaikea sellaista on vain uskoa. Mitätön yksityiskohta.
Voinhan olla niin pirun kova luu sähkömieheksi, että palvelujani kaivataan
osavaltion joka kolkassa. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Puisto näyttää kauniilta puiden läpi tulevassa
valossa. Valtiopäivätalon pääportailla parveilee perheitä, leppeän
tuulenpuuskan hyväilemiä toukokuun raikkaita turisteja. Joillain äideillä on
tyylikkäitä hattuja, joita he joutuvat pitelemään hetken aloillaan, kiinni
silkkihansikkaalla peitetyllä kapealla kotirouvan kädellään. Tyylikkäät hatut
ja kissansilmälasit, kesäiset mekot, käsilaukut, korkokengät. Isillä on
olkihattu ja solmuke viivasuorassa. Vielä hetki sitten, piknikliinalla
aterioidessa, solmuke sai olla rennosti auki, siinä tupakkaa poltellessa ja
rasavillin jälkikasvun tukkaa pörröttäessä. Joillain on kaitafilmikamera.
Toivottavasti he tajuavat säästää filmiä. Täydellinen päivä. Ja minä siirryn
sivuun täydellisesti roolini omaksuneena. Kahlaan kameliaistutusten läpi,
samassa valtiopäivätalon pääportaikon yläpuolella oleva kello lyö kaksitoista.
Pyöreän tornin kupoli hohtaa auringossa, samoin portaikon päässä odottavat
muhkeat pylväät. Perheet näyttävät pieniltä niiden juurella. Rakennus tekee
vaikutuksen lapsiin, ei mitään väliä, että isä tietää tämän olevan pienempi
kuin Valkoinen Talo tai senaatti tai mikä muu tahansa samanlainen temppeli,
joita tässä maassa on vähintään yhtä monta kuin osavaltioita. Minä pyörryn
kohta tähän kuumuuteen, vai onko tämä pelkoa? Vatsaa kiristää. Vain Havaijilta
puuttuu kreikkalainen temppeli, siellä kokoonnutaan edelleen risumajaan
päättämään suurista asioista. Alaskassa kaivaudutaan karhujen sekaan luolaan,
isi on kuvannut nekin paikat. Tänään kuvataan vielä oikeustalo ja postitalo ja
Bank of Americanin julkisivu, sitten koittaa ruoka-aika, isi aikoo syödä
kunnolla.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Mikäpä tässä on ollessa. Nuo tuolla auringossa,
minä varjossa syleilemässä punaista peltilaatikkoa, minä varjoissa häpeillen
virttynyttä työtakkiani, jossa on Marthan lakanakankaasta leikkaama ja ompelema
salama selässä. Piikkipensaiden takana on pysäköintialue. Pölyinen Ford tukkii
puupaneelipintaisen farmariauton ja turistibussin pääsyn ajotielle. Fordin
takana on vaaleanvihreä Volvo. Autot pohtivat hetkisen keskenään mikä niistä on
velvollinen väistämään, sanaakaan ei vaihdeta rattien takana, katsellaan vain,
kukaan ei aio antaa periksi. Vanhassa Fordissa ja vaaleanvihreässä Volvossa on
jotain epäilyttävää. Lopulta puupaneelisen farmarin kuljettaja nousee autosta,
miehellä on kukallinen paita ja vaaleat housut. Hän viittilöi ystävällisesti
Fordia väistämään, hymyilee etupenkillä olevalle naiselle, takapenkillä roikkuu
lapsia. Mies selittää umpimieliselle Fordin maskille jotain, kädet heiluvat, paksu
karvakerros peittää käsivarsia, työtä tehneen miehen käsivarret. He eivät pääse
lähtemään, jollei Ford väistä, ja he ovat muuten juuri lähdössä. Hyvässä
hengessä mies tämän kaiken viittilöi. Fordista nousee musta mies, jolla on
musta villapaita, musta nahkatakki ja mustat aurinkolasit. Farmariauton
kuljettaja perääntyy askeleen autonsa oven taakse mutta jatkaa sinnikkäästi
elehtimistään kunnes vaikenee. Fordin loputkin ovet aukeavat, esiin nousee
kolme uutta, yhtä mustaa miestä, yksi avaa takaluukun ja ottaa esiin haulikon.
Myös Volvon ovet ovat auenneet, lisää nuoria, mustia miehiä työntyy esiin,
kukaan ei sano mitään, eivät puhu toisilleen eivätkä edes katso farmariauton
kuljettajaa, joka on jäänyt suu auki katsomaan miten autojen takakontista aletaan
kerätä kivääreitä ja haulikoita. Fordia ajanut mies työntää lippaan
konepistooliin ja ojentaa sen farmariautoa kohti. Turistibussi lähtee hitaasti
peruuttamaan kauemmaksi, pysäköintialueen toiseen päähän, ehkä sieltä pääsee
jonkun kumpareen läpi ulosmenotielle. Mustia miehiä, paljon mustia miehiä.
Niitä nousee kadun varteen parkkeeratuista autoista, niitä nousee
kaksinkappalein japanilaisen moottoripyörän selästä, kaikilla on hetken
kuluttua ase kädessä. Turistibussi jatkaa peruuttamista kiihtyvällä vauhdilla,
sen ovi mätkähtää kiinni, avonaisiin ikkunoihin ilmestyy vitivalkoisia kasvoja
ja yksi innokas lapsenpää. Farmariauton kuljettaja kumartuu kuuntelemaan auton
sisältä saamiaan neuvoja, karvaiset käsivarret vavahtelevat raivosta, mies
luikahtaa autoon, vetää oven varoen kiinni, ei halua pitää enää melua
itsestään. Farmariauto peruuttaa sinne minne bussikin, vain kuljettajan
taaksepäin vääntynyt pää ja punainen niska näkyy, muut autossa ovat painaneet
päänsä alas.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Mustat pantterit ryhtyivät lataamaan aseitaan.
Tekevät sen suurieleisesti siinä kaikkien nähden, yleisellä paikalla, silmiä
raastavassa auringonpaisteessa. He asettivat kiväärit ja panosrasiat ja
hansikkaat ja aurinkolasit ja baretit autojensa konepellille, kertasivat
ohjesäännön ja jakoivat toisilleen purukumia. Kiväärien lukot rasahtelivat,
panokset kilahtelivat, autoissa soi perinnemusiikki, kaikki ovat samalla
kanavalla. Vahatuissa autoissa äidit pitelivät lapsistaan, isät kameroistaan,
nyt jos on käynyt valokuvauskurssin, tietää että tuollainen kohde on vaikea.
Valtiopäivätalon pyöreästä seinästä heijastuva aurinko tekee mustiin
pukeutuneista miehistä pelkkiä varjoja, se tekee rasvatuista ja kiillotetuista
aseista pelkkiä hohtavia keppejä, vain autot kamera tallentaa oikein, korostaa
niiden likaisuutta, vanhuutta, niiden julmuutta. Niitä isiä harmittaa, joilta
filmi loppui jo jätskijonossa. Ei auta muu kuin eläytyä, pitää silmät apposen
auki ja imeä jokainen hetki ilman filtteriä, on vain toivottava parasta, että
muisti jaksaa vastaanottaa kaiken, naiset ja lapset pää alas. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<a href="http://www.blogger.com/blogger.g?blogID=4210938547685508480" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"></a><a href="http://www.blogger.com/blogger.g?blogID=4210938547685508480" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"></a><a href="http://www.blogger.com/blogger.g?blogID=4210938547685508480" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"></a><span lang="FI">Denzil Lewsilta petti pokka. Hän räjähti nauruun,
naurun kohteena on pysäköintialueen toisessa päässä edestakaisin jurnuttava
farmariauto, joka etsi ulospääsyä kuin labyrinttiin suljettu hiiri.
Turistibussin ikkunassa välähti salamavalo, miten typerää. Tällaista päivää ei
olisi saanut kirkkaammaksi edes pommilla. Pysäköintialueen vartija on jättänyt
koppinsa ja vetäytynyt luodinkantaman ulottumattomiin, niin hän luulee, ei ole
varma, menee varmuuden vuoksi vielä puiden taa, luihu hahmo, ja puhui
radiopuhelimeen, toisessa päässä kuuntelee vartijan pomo, pyytää toistamaan, ei
usko korviaan. Vartija ei oikein usko itsekään mitä sanoo, ei osaa pukea
sanoiksi mitä näkee. Ruuhka täällä nyt ainakin on. Ja neekereitä. Ne taitava olla
niitä Mustia panttereita, näyttävät ainakin sellaisilta, panttereilta, ja
tottahan ne tunnistaa niiden aseista, ne ovat aina niiden kanssa. Eivät vain
vielä kertaakaan näin kaukana täällä. Vartijan pomo pyytää miestä rauhoittumaan
ja hakemaan suojaa, ja ennen muuta tarkentamaan mitä helvettiä siellä oikein
tapahtuu. Pomo vaatii alaistaan lisäämään yksityiskohtia, elävöittämään ja
värittämään tuollaisessa tilanteessa, kun kesäksi palkatun parkkipaikan
vartijan vatsaa kipristää hätä. Vartija pinnistelee. Aseet niillä on,
jokaisella, niitä on ainakin sata, ja aseet joka iikalla, että ovatko ne
lataamattomia, mistä sen tietää, tietää sen aivan oikein, niitä ladataan juuri,
aseet ovat näkyvillä, ovat varmasti. Kertooko joku, mitä pitää tehdä. Ei voi
tehdä mitään, minä sanon. Ne eivät ole rikkoneet lakia. Vartija ei ehkä tiedä
sitä, hänen pomonsa tietää, siksi hän on töissä valtiopäivätalolla. Pomo
tietää, ettei mitään muuta voi tehdä kuin vääntää poliisin puhelinnumeroa ja
pyytää tukea, ei tämä tähän jää. Ollaan kuitenkin osavaltion pääkaupungissa,
Capitolilla. Sentään vähän eri asia kuin olla pitkäpiippuisten kanssa vuorilla
kanijahdissa, täällä on ihmisiä, kuvernööri on täällä tänään, voi herttanen,
kuvernööri Reagan on täällä tänään. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify; text-indent: 36pt;">
<span lang="FI">Kolme mustaa miestä tuijottaa
vartijaa, joka pitää käden kaukana asekotelosta, nekruilla on kiväärit joiden
kantama riittää, vartijalla ei riitä enää kantti. Hän laskee radiopuhelimen ja
käpertyy vatsaansa pidellen. Hän uikuttaa armoa. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota, kuvitelmaa,
en minä voi tietää kipristeleekö luihun vartijan vatsa niin kuin minun vatsaani
kiristelee vähemmästäkin. En minä voi tietää kenelle luihu vartija puhui mutta
sen tiedän, ettei siitä mitään hyötyä ole, ettei vartijaa kukaan osaa neuvoa
tekemään yhtään mitään. Tällaiseen opetetaan varautumaan ainoastaan sodassa, ja
luihu mies ei ole käynyt armeijaa, sen näkee vartalosta, vaappuvasta,
lihaksettomasta varresta, joka perääntyy epävarmoin askelin, takaperin kävellen
lehvästöjen kätköihin, viimeiseksi vihreässä lehtiviidakossa vilahtavat
juoksuun lähtevät kantapäät. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify; text-indent: 36pt;">
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<span lang="FI">Pantterit purskahtavat
nauruun, läiskivät käsiä, samat eleet tulevat vielä toistumaan, ja sama nauru.
Mutta naurun läpikin he tietävät, että joku on jo saanut tiedon heidän
yllätysvisiitistään, he tietävät että joku soittaa eteenpäin, luihun vartijan
pomo kenties, ja käynnistää hälytyksen, haloo, onko poliisilla, ette ikinä usko
mitä täällä tapahtuu, meillä Sacramentossa. Idylli särkyy. Ennen niin
rauhallinen paikka, jossa ei tavata edes mellakoivia opiskelijoita, joskus joku
perheriita selvitetään, putsataan hieman liikaa juonut virkamies kadulta,
lukiotyttöjä ohjeistetaan kotiintuloajoista, vuorilla metsästetään salakaatajia
ja kutsuntoja pakoilevia nuorukaisia. Maailma muuttuu. Pääpoliisiasemalla käsi
puristaa kuuloketta. </span><br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdld5C4lIbqk17fcjBO45LMGVHTG3A4KsisnXx5zdX0b6qd3QByioAjEUPCw51DUkzHLSnDE1Rdb8058JlFiUyKbR2zIlY1XmsOfHhmAOu-ELd8gbqq3t7YY2oQgLOHM0Ql2JGDeMZpunQ/s1600/sacramento+capitol+may+2nd.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdld5C4lIbqk17fcjBO45LMGVHTG3A4KsisnXx5zdX0b6qd3QByioAjEUPCw51DUkzHLSnDE1Rdb8058JlFiUyKbR2zIlY1XmsOfHhmAOu-ELd8gbqq3t7YY2oQgLOHM0Ql2JGDeMZpunQ/s640/sacramento+capitol+may+2nd.jpg" width="441" /></a></div>
<span lang="FI"></span><br />
<span lang="FI"></span><br />
<span lang="FI"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify; text-indent: 36pt;">
</div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4210938547685508480.post-34081841754900857592013-06-30T12:27:00.002-07:002013-07-03T19:59:13.666-07:00Sotaleikit<link href="file:///C:/DOCUME%7E1/admin/LOCALS%7E1/Temp/msoclip1/01/clip_filelist.xml" rel="File-List"></link><!--[if gte mso 9]><xml>
<w:WordDocument>
<w:View>Normal</w:View>
<w:Zoom>0</w:Zoom>
<w:DoNotOptimizeForBrowser/>
</w:WordDocument>
</xml><![endif]--><style>
<!--
/* Style Definitions */
p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal
{mso-style-parent:"";
margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";}
p.MsoFooter, li.MsoFooter, div.MsoFooter
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
tab-stops:center 207.65pt right 415.3pt;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";}
p.MsoBodyText, li.MsoBodyText, div.MsoBodyText
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
text-align:justify;
line-height:150%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-ansi-language:FI;}
p.MsoBodyText2, li.MsoBodyText2, div.MsoBodyText2
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
text-align:justify;
line-height:150%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-ansi-language:FI;
mso-fareast-language:FI;
font-style:italic;}
p.MsoBodyText3, li.MsoBodyText3, div.MsoBodyText3
{margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:16.0pt;
mso-bidi-font-size:12.0pt;
font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-ansi-language:FI;}
@page Section1
{size:612.0pt 792.0pt;
margin:72.0pt 90.0pt 72.0pt 90.0pt;
mso-header-margin:36.0pt;
mso-footer-margin:36.0pt;
mso-paper-source:0;}
div.Section1
{page:Section1;}
</style>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Malky lönkötteli posket punaisina kameliatarhan
poikki. Prudence tulee valmista polkua, inkiväärinväriset hiukset hulmuavat
kuin liekit. Pullot ovat jääneet jalavan alle, samoin kaikki häveliäisyys,
Prudencella on nappi auki navan kohdalta, hätäinen kähmintä ei ole edennyt sen
pidemmälle, sacramentolaisessa puistossa suoritettu pikanainti olisi ollut
hieno päätös pitkälle oikeusprosessille, ja nyt pantterit olivat onnistuneet
sotkemaan kaiken. Malky ei näyttänyt pettyneeltä, tai mikä sen tietää, hyvin
hän sen kätki joka tapauksessa, kameran taakse. Hän räpsi minkä ehti, repi
lahjetta irti piikkipensaasta ja kuvasi, kuvista tulee tärähtäneitä. Kaveri on
opiskellut vuosikaudet ja jälki on entistä kehnompaa. Se mitä Malky sai aikaan
poikasena, siinä sentään oli jotain ideaa. Sen jälkeen kun on kymmenen vuotta
perehtynyt taiteisiin, kaikkiin maailman seitsemään taidelajiin, hän on tullut
siihen tulokseen että suttuinen ulkoasu korostaa sisällön kauneutta. Hän
yrittää todistaa sitä niin ulkomuodollaan kuin räsähtäneillä kuvillaankin.
Mutta Malkylla on suuri sydän, hän uskoo oikeudenmukaisuuteen, hän haluaa uskoa
rotujen väliseen tasa-arvoon, hän haluaa uskoa panttereiden kykenevän
muuttamaan maailmaa. Ennen hän oli arka ja vetäytyvä, nyt, samalla kun hänen
valokuvansa ovat muuttuneet rumemmiksi, hän on kääntynyt kannattamaan suoraa
toimintaa, nykyisin hän tietää ettei iskulauseilla paranneta maailmaa, siinä
sairastuu vain huutaja. Mutta on hyviä iskulauseita ja latteuksia, panttereiden
ovat jälkimmäisiä. Niiden yksinkertaisista vaatimuksista väännetään mehut
samassa kun ne sanotaan, sanojen sisältö kääntyy itseään vastaan, niille
nauretaan, ne ovat yhtä helppoja pilkan kohteita kuin ampumaradan maalitaulut,
mitä ne ovatkin. Malky liihottelee omissa korkeuksissaan. Hän napsii kömpelöllä
kameralla epätarkkoja kuvia tyypeistä, joista ei saa mitään selvää. Sacramenton
poliisin partio on porhaltanut paikalle, huomannut panttereiden arsenaalin ja
yrittää sanojen voimalla saada autot kääntymään. Pantterit pysyvät hiljaa,
kiväärit lepäävät käsivarsilla, piiput osoittavat ilmaan. Turistibussi
peruuttaa nurmikolle, samoin farmariauto. Nurmelle ajaa myös vellinkeltainen
Cortina, joka tulee paikalla myöhässä, sillä sitä ajaa nainen. Tuulilasiin on kiinnitetty
Oakland Tribunen pressikortti. Denzil Lews ja Eldridge Cleaver ajavat Fordin ja
Volvon oikeille paikoille. Kolmekymmentä miestä odottaa parijonossa, kukaan ei
sano poliisille sanaakaan, mitä se niille kuuluu mitä heillä on mielessä. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Pitelin kiinni valtiopäivätalon valkoiseksi
rapatusta seinästä, kiersin rakennuksen ympäri, tulin holvikaarelle, jonka läpi
kulkemalla pääsi puutarhaan, yksityisalueelle. Siellä on patsaita ja
suihkulähde. Patiolla on toimittajien piirittämä koululaisryhmä ja koululaisten
keskellä päätä pidempänä hymyilee leveästi elokuvanäyttelijä Ronald Reagan,
kuvernööri. Hän puhuu sukkelia. Hän osaa pikkupuheet. Pieniin eivät aivan
kaikki nokkeluudet uppoa. Hänen roolinsa hukkuu lasten kiljahduksiin, lapset
ovat enemmän kiinnostuneita suihkulähteestä ja sitten vielä enemmän kävelytietä
nousevasta aseistetusta joukkiosta. Toimittajat huomaavat saman. Valokuvaajat
lähtevät juoksemaan sinne, he eivät kahta käskyä tarvitse, sitä paitsi osa
heistä on saanut etukäteen vinkin, että tänään on ohjelmassa muutakin kuin
lettipäisten koulutyttöjen kuvaaminen. Kuvernöörin turvamies, joka vielä äsken
oli flirttaillut nuorelle opettajattarelle, ei tunnu tietävän mitä tehdä. Sitä
on ilmassa tänään. Parasta kuitenkin viedä päällikkö sisälle. Kävelytiellä
piiput sojottivat taivaalle, panttereita seurasi kaksi poliisia, heidän
jäljessään, säällisen etäisyyden päässä seurasi kokonaisia perheitä, myös
farmariauton kuljettajan perhe, viimeisinä tulivat Martha, Pearlena sekä neiti
Jones. Fyllis on kotona lasten kanssa. Koululaiset kurkottelevat ruusupensaiden
yli, toimittajat heidän ylitseen ja valokuvaajat ovat jo ehtineet pitkälle
rinteeseen. Toimittajat päättävät seurata, mutta löysemmin askelin, heidän
hetkensä tulee myöhemmin. He ovat sanovinaan hyvästit kuvernöörille, tuskin
kiittävät tarjoilusta, tiedonvälitys repii toiseen suuntaan, laumahenki
voittaa, aseistetut mustat voittavat sukkelan kuvernöörin, niin ne tekevät tänään. Lapset hyppivät
innoissaan, hieno esitys, hyvä, hyvä, nuo ovat salaisia poliiseja,
yövartijoita, mahtava päivä, letit heiluvat, pojilla on pieni käsi nyrkissä,
opettajatar komentaa poikia lopettamaan huutamiseen, tässä ei ole mitään hyvää.
Lapset eivät tajua. Mustat miehet ovat vain mustia miehiä, Vasta myöhemmin isä
kertoo ja äiti kertoo, etteivät ne olleet yövartijoita eivätkä puutarhureita
niin kuin heille valehdellaan sitten kun heidät on tuupittu patiolta sisälle
kongressiedustajien seurusteluhuoneeseen. Pullea pikkutyttö ei välitä hyppiä
toisten lailla, hän katselee minua uteliaana, silmät viiruina, pieni lapsi,
pullea ja tarkkaavainen, katsoo niin kuin ei katsota mitätöntä sähkömiestä vaan
niin kuin katsotaan koulukirjan yli kävelevää koppakuoriaista. Minä en mene
ohikulkijasta enkä isän turistikaverista enkä hyönteismyrkynlevittäjästä enkä
kesäleirin perunankuorijasta. Minä menen viihteestä. Pääkoppa kraattereilla,
korva puhki. Jos hiisi asuu sängyn alla, se voisi olla tämännäköinen, mutta
tyttö ei pelkää mörköjä, hänestä voi tulla isona vielä biologi. Siinä me
seisomme vastatusten, hän osoittaa minua, kädessäni olevaa punaista laatikkoa. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI"> ”Mitä
sinulla on siinä?”<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">
”Tässä?” hymyilen, ja tiedän hymyni muistuttavan irvistystä. ”Jos tämän
avaa niin muuttuu sammakoksi.” <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">
”Narraat.”<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI"> ”Eikö
sinun pitäisi mennä muitten perässä sisälle?”<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI"> ”Kuka
sinä olet?” tyttö kysyi ja kallisti päätään, valmiina sulkemaan minut
lasipurkkiin ja laittamaan nimilapun kylkeen. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI"> ”Älä
pelkää”, vastasin. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: 150%; text-align: justify;">
<span lang="FI">Opettajattaren johdolla, kuvernöörin turvamiehen
pitäessä patiolta sisälle vieviä kahdeksanruutuisia pariovia auki, livahtavat
koululaiset turvamiehen käsien alta yksi toisensa jälkeen seurusteluhuoneeseen,
opettajatar sujahtaa sisään viimeisenä, taakseen kurkkivaa pulleaa pikkutyttöä
edellään tuuppien. Kuvernööri Reagan on kadonnut jonnekin valtiopäivätalon
sisempiin huoneisiin, sellaisiin joissa ei ole ikkunoita, tämä on jälkikäteen
kuultua. Pensasaidan läpi syöksyy pukumies pistooli kädessä, juoksee kohti,
hei, hetkinen. Minä olen vain kääntymässä, katso vaikka, ei täältä mitään
asetta tule. Ne vetävät yhdessä maihin, parioville jäänyt kuvernöörin turvamies
ja pitkin nurmen pintaa pyörivä pukumies, joka pyörii yhtä soittoa aina
patiolle saakka, sitä pitkin pyörii paremmin. Ovi rämähtää kiinni, olen yksin
valtiopäivätalon puutarhassa. Äsken vielä korvassani humisi, nyt on hiljaista,
vain suihkulähde solisee, vesipisaroita tarttuu kasvoihin, tuntuu mukavan
viileältä. Kahdeksanruutuisen oven toiseksi alimpaan ikkunaan ilmestyvät
pullean tytön tarkkaavaiset kasvot, hänet kiskaistaan saman tien pois. Jään
odottamaan. Kaikki ovat poissa. Jokainen yksilönvapautta arvostava toimittaja
on yhtenä lauman loikkinut valokuvaajiensa jäljessä rinteeseen. Kukaan ei
välitä minusta. Kaikki katsovat väärään suuntaan, minä olen vain, sähkömies. Tuolla
Malky hölkkää ympäri panttereiden armeijaa, toivoisi miesten pysähtyvän edes
hetkeksi, että saisi hyvän kuvan, siitä huolimatta hänellä on hurmioitunut
ilme. Prudence lampsii perässä, vartoi selustaa, napa näkyy. Hän saa Denzil
Lewsin erkanemaan hetkeksi joukkiosta, pyytää kenties kommenttia, Lews huomaa
Prudencen avonaisen paidan. Mitä kuuluu, teille kuuluu hyvää. Käännyn, kun
kuulen pariovien aukeavan. Kuvernöörin turvamies tulee kädet alhaalla,
rauhoittelevin elein ulos ja istahtaa pation seinustalla olevalle penkille. Hän
osoittaa pientä pöytää, jolla on laseja ja mehukannu. Penkin pinta on kiveä, se
tuntuu mukavan viileältä. Miehestä lähtee väkevä myskin tuoksu. Penkin
käsinojaan on kaiverrettu päivämäärä, sydän ja nuoli. ”Kukaan perkele osaa varoittaa
ajoissa”, turvamies puuskahtaa. Hän ottaa punaisen peltilaatikon kädestäni,
vilkaisee minua varmistaakseen, että se on okei, avaa laatikon ja jää katsomaan
laatikossa olevaa käsikranaattia hämmentyneenä. ”Annoin pojalle samanlaisen”,
hän naurahtaa väkinäisesti. ”Sotaleikkeihin.”<o:p></o:p></span></div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4210938547685508480.post-90565306267022014692013-06-29T16:55:00.001-07:002013-07-03T20:00:39.903-07:00SacramentoPearlena on kumartunut riisumaan kenkänsä. Hän näyttää haavoittuvalta, nuorelta ja koskemattomalta. Hän näyttää myös nukelta, onnekseni, hopealta hohtavat hiukset pysyvät olkapäillä kuin liimattuna, täydellisinä, hänellä on peruukki. Rinnat pullistelevat ulos kaula-aukosta, en voi itselleni mitään, haluaisin rientää hänen luokseen, kietoa käteni hänen vyötärölleen, Martha juoksee samassa hänen ohitseen, minun naiseni, niin on määrätty. Martha vilkuilee taakseen, sinne suuntaan missä mustat pojat pitävät uhmakkaana julkista asenäyttelyä, juoksee, väistää partioautoa, joka kurvaa nurmikkoa ryöpyttäen kävelytielle, auto tulee vinossa, kylki edellä, jarruttaa ja pysähtyy juuri viime hetkellä. Pearlena hypähtää ilmaan. Partioautosta kompuroi ulos sacramentolainen poliisi, revolveri taivaalle kohotettuna, näen iskurin olevan auki, poliisi huutaa, tavallinen katukyttä, perheellinen ja vanha, huutaa Pearlenaa pysymään liikkumatta, virallinen poliisiääni melkein falsetissa. Pearlena seisoo ruohikolla hajareisin niin kuin olisi aikeissa pissata, paino päkiöillä, rinnat tulvien hameen kaula-aukosta, olemus, asento, vartalo näyttäen siltä, ettei hän ole aikeissa vahingoittaa korttakaan, hän on pelkkä turisti hopealtahohtavin hiuksin. Partioauton pysähtymään saanut toinen poliisi tähtää häntä auton oven takaa haulikolla.<br />
<br />
Hieraisin päänahkaani, on tullut tavaksi, portailla David Tepet puhui radiopuhelimeen, ei häivähdystäkään intiaanista, pelkkä pukumies puhumassa amerikkaa kollegoilleen. Pääportailla on melkoinen kaaos, joku huutaa kuvernöörin olevan kunnossa vaikka kukaan ei ole ampunut laukaustakaan. Kuvernöörin turvamiehet työntyvät sisälle mustien ovimiesten auki pitelemistä ovista, kuvernööri heidän sisällään, kolmen henkensä puolesta pelkäävän ison jalkapalloilijan keskellä. Portaiden alapäässä nainen ohjaa, usuttaa koululaisryhmää juoksemaan, ne lähtevät kirmaamaan laumassa rakennuksen ympäri kuin lampaat, joilta on suljettu tie turvaan. David Tepet irrottaa suunsa radiopuhelimesta ja vilkaisee taivaalle. Puuttuu enää ilmatuki.<br />
<br />
Siirryin mangolioiden taakse. Otin avaimen kaulastani ja avasin Krystowin peltisen eväslaatikon. Tepet vilahti pensaikossa, tuli hevoskastanjan takaa esiin, tervehdimme niukasti, hiki helmeili hänen kuparinruskealla otsallaan. Annoin hänelle ne muutamat liuskat, joille olin Hunters Pointin ulkokäymälän hämärässä kirjoittanut kaiken minkä tiesin ja vähän yli. Hän kääri paperit rullalle, sulloi ne hätäisesti povitaskuunsa, hänen vyöllään radiopuhelin rätisi ja kiroili. "Kiitos", Tepet sanoi, ei vaan hän pelkästään nyökkäsi, tulkitsin sen kiitokseksi, ja hän näytti peukaloa, tylppää peukalonpäätä kuin olisi lähdössä liftaamaan, ja avasi kouransa, maahan tipahti paketti. Laskin jalkani sen päälle. "Palataan asiaan", hän sanoi. "Tulen käymään, myöhemmin."<br />
"Ei, Mäyrämies", puistin päätäni tarmokkaasti. "Minä lähden nyt omille teilleni."<br />
Tepet murahti, vilkuili ympärilleen, arvioi tilannetta, katsoi ohitseni, ei silmiin, ennen hän oli ollut aina niin suora ja vakaa.<br />
"Pidätkö huolen, etteivät ne kohtele tyttöä huonosti?" viittasin alas rinteeseen, kohti Pearlenaa jolle tehtiin laitonta ruumiintarkastusta. "Ne voivat olla aika kovakouraisia..."<br />
Tepet nykäisi housunkaulustaan, kohensi ryhtiään, sulki radiopuhelimen, näyttävästi, vaan mitäpä sillä oli väliä. "Miksi sinä käräytit hänen miehensä?"<br />
"En käräyttänyt. Kerroin vain sille Noisetten kaverille, mitä olin kuullut."<br />
"Mutta sinä olit väärässä."<br />
"Missä suhteessa?"<br />
"Tai sitten sinä <i>kuulit</i> väärin. Vaan antaa sen asian nyt olla, Joey. Sinun tulevaisuudestasi minä haluan puhua."<br />
Sylkäisin mielenosoituksellisesti jalkoihini. "Sepä ei kuulu enää sinulle", mumisin, suussa tuntui olevan jotain ylimääräistä, kuulin ääneni kuin oven läpi, kuulosti paksulta ja tukahtuneelta. Kumarruin nostamaan paketin jalkani alta, sulloin Wimpyn hampurilaiskääreen lounaslaatikkooni, tein sitten samat eleet kuin Tepet, kohensin ryhtiäni, nykäisin solmiota, pyyhkäisin polvista ruohonkorret. "Menisit sanomaan niille, että antavat tytön olla. Pelkästä inhimillisyydestä."<br />
Sitten kiirehdin tieheni. Menin puolijuoksua kaiken ryhdin unohtaneena, minulla ei ollut enää selkärankaa, kylmä vesi valui alas selkää alas. Salavapuiden alle päästyäni avasin peltilaatikon, hiestä lipsuvin sormin taittelin hampurilaiskääreen auki, setelipino tuntui hyvältä kädessä, puolen tuuman nippu viisikymppisiä, kosteiden seteleiden turvallinen, keskiluokkainen tuoksu sekoittui eltaantuneeseen paistinrasvaan. Sulloin puolen vuoden palkan housuihini. Jatkoin eteenpäin, pakotin jalat pysymään kävelyvauhdissa, menin sivuilleni katsomatta, ei vaan kerran pysähdyin, vilkaisin alas kävelytielle nähdäkseni vielä kerran Pearlenan, en nähnyt häntä enää mutta näin David Tepetin, suurikokoisen intiaanihahmon, rauhoittelemassa verenhimoisia maalaispoliiseja. Pearlenan peruukki saattoi vilahtaa partioauton takaikkunalla, en ole varma. Minä aina epäilinkin hänen kertomustaan, hänen miehestään, mutta ei sillä ole merkitystä. Ei oikein millään ole enää.<br />
<br />
Martha ilmestyi rinnalleni melkein vaivihkaa. Nainen niin olematon, ettei sitä edes huomaa ajoissa. Kopautin peltilaatikon kantta tervehdykseksi, nielin sylkeä, en halunnut sanoa mitään etten puhuisi ohi suuni, purskahtaisi laulamaan, ei vaan itkuun, en minä sellaista pelkää.<br />
"Sinä tulit vähän myöhässä, juhlat on jo ohi", Martha irvi. Hänen kädessään on mikrofoni, jonka johto yltää hänen tyhjään käsilaukkuunsa, mikrofoni on vain turvakalu niin kuin pyssy poliiseille, niin kuin minulla on peltilaatikkoni, jonka kantta rummutan hermostuneesti. "Ne saivat Pearlenan", Martha jatkoi. "Meidän on mentävä auttamaan", sanoi hän vaativasti, tarttui minua käsivarresta, katsoi vaativasti, riidanhaluisesti, taisteluvalmiina, Martha joka tuntee viidennen lisäyksen ja mirandan, kaikki oikeudet paitsi omiaan. "Tule, tule nyt", hän hoputti.<br />
<br />
Tartuin häntä ranteesta ja irrotin hänen sormensa, mitättömät linnunluut, käsivarreltani. "Anna olla. Ei meitä siellä enää kaivata, usko pois."<br />
<br />
***<br />
<br />
Tukahduttavan kuuma. Riiputin kättä ikkunasta, kokeilin miten kauan pystyin pitämään sormenpäitä peltiä vasten, tunsin kynnen pehmenevän, epämääräinen kivun aalto kulki lävitseni. Halusin pois, suihkuun, halusin tuonne, huoltoasman pesulinjalle, muiden kyytiin, halusin noihin autoihin, pois tästä. Pesulinjan päällä on ylöspäin nouseva sadepilvi, ilmaan höyrystyviä pisaroita niin kuin kuumilla lähteillä, sateenkaari heijastuu puiden väliin, tuosta jos mistä pitäisi ottaa valokuva. Sateenkaari Texacon merkin yllä, alla puhtaita autoja, Washingtonin ja Montanan laattoja, perheitä täynnä elämyksiä, pyörällä päästään, onnellisina.<br />
Martha väänsi taustapeiliä. "Nyt ne tulevat", hän sanoi.<br />
<br />
Autoletka kääntyi huoltamolle. Vanhoja autoja, joita ei olisi pelastanut mikään pesuohjelma, joita ei olisi huolittu mainoksiin, ei sateenkaaren alle, hymyileviin perheisiin. Vaaleanvihreä, lommoinen Volvo johti letkaa, ajoi bensapumpulle, muut autot jäivät kiltisti jonottamaan, autoista purkautui miehiä, sen näkee että niillä on karjuva nälkä niin kuin pantereilla vain voi olla, pitkä reissu takana ja kovan luokan esitys, lounasaika oli jäänyt monelta väliin, tuskin siinä kohtaa, niissä tutinoissa olisi maistunutkaan. Huoltoasema on hyvä paikka tankata, enää ei ole mikään muu mielessä kuin ruoka, valtava, massiivinen hampurilaisannos, tai kanansiivet, kuka ottaa enchilladan. Nälkä. Seurausta hengenvaarallisen operaation aiheuttaman jännityksen laukeamisesta. Kolkko, tyhjä tunne vatsanpohjassa tekee itsensä tiettäväksi siinä samassa, kun ihminen tuntee olevansa turvassa, se aiheuttaa vilunväreitä ja saa aikaan levotonta naurua, tahattomia lihaskramppeja, pakkoliikkeitä, samalla voi esittää kavereille voitontanssin, hyvä Denzil.<br />
"Vähän leuhkaa", mutisin.<br />
"Ole hiljaa", Martha kivahti. "Ne ovat sentään saavuttaneet jotain toisin kuin sinä."<br />
Ovat tosiaan saavuttaneet. Päässeet vilauttamaan hampaitaan osavaltion pääkaupungin hallintokukkulalla kaikkien turistien silmien alla. Ne ovat päässeet lukemaan pikkuteesinsä pikkuvirkamiehille, jotka eivät kuuntele sanaakaan, joita ei muu kiinnosta kuin lakaista koko musta nahkatakkisakki napalmimaton alle. Ne saivat puhua pelkille pienille ihmisille, aseen voimin. Suuret ihmiset eivät alennu noiden kanssa minkäänlaisiin tekemisiin, ei koskaan meidänlaisten kanssa. Tietenkin se televisiossa näyttää hyvältä, kuulostaa radiossa kerrottuna, dramatisoituna, vielä paremmalta, pienikin teko, mitätön, kun tähän aikaan kesästä ei muualla mitään vähänkään isompaa tapahdu. Päivä on pulkassa. Paikalle kutsutut toimittajat ja kuvaajat ovat saaneet juttunsa ja filminsä, käärineet kamansa kasaan ja lähteneet. Meidän on tullut aika syödä, meidänlaisten rasvanahkojen. Huoltoaseman ilmastointi puhaltaa sateenkaaren alta, ilmaan höyryvän sumun läpi palaneen käryä, kokki on jäänyt ikkunaan tuijottamaan, paistinlasta ilmaan kohotettuna, hän katsoo suu auki uusien asiakkaiden vyöryä, laskee mielessään kylmiössä olevat lihapalat, haluaa kenties sanoa itsensä irti tai nostaa hintoja, jos ehtii. Samassa hän muistaa. Kokki rientää ulko-oven viereiselle ikkunalle ottamaan alas liitutaulua, johon on listattu päivän tarjous. Keittiö suosittelee grillattua kanaa, kolmekymmentäviisi senttiä annos, halpaa on. Ulkona mustat miehet osoittelevat kylttiä, läiskivät käsiä, hymyilevät leveästi. Kokki perääntyy kauemmaksi ikkunasta, katoaa varjoihin, nostaa palaneen pihvin paistolevyltä, rientää vessaan, siellä on piilopullo. Ulkona nälkäiset miehet keräävät kolehtia. Tiedotusministeri Cleaver kerää bensarahat, puhemies Seale dollarit kymmentä kanakoria vastaan.<br />
<br />
Malky odotti liikennevaloissa lupaa kävellä. Hän piteli kylkeään, lerputti kieltään, oli juossut, raukka, koko matkan. Koko päivän. Malky läähätti eteenpäin valojen vaihduttua. Kadulta puski Volkkari meidän eteen, Prudence nousi autosta, autonkokoinen nainen."Minä kävelen nopeammin kuin tuo juoksee", hän sanoi. Ojensin Cortinan kylkeä vasten käristyneen käteni löysään tervehdykseen, Prudence ei vastannut. Malky laahusti öljysäiliön takaa, mies on aivan puhki.<br />
"Missä toiset ovat?" Prudence kysyi.<br />
"Ketkä toiset?"<br />
"Ne muut naiset..."<br />
Martha naputti rattia ja tuhahti.<br />
"Jossain kävelyllä kai", vastasin. "Ehkä ostamassa postikortteja."<br />
Prudence laittoi aurinkolasit päähänsä ja alkoi napittaa paitaansa kiinni, siinä silmieni alla.<br />
<br />
***<br />
<br />
Texacon edessä tiedotusministeri Cleaver on laskenut keräämänsä rahat, hän jakaa ohjeita koskien paluumatkaa, neuvoo ajamaan yksin, ei jonossa, ettei herätetä huomiota, enää sellainen ei ole tarpeen. Sen sanottuaan ja leikkiä laskevia, iloisia miehiä rauhoiteltuaan, hän antaa panttereille luvan astua sisälle kuppilaan. Sireenien ääniä. Kolmesta suunnasta ne tulevat, Sacramenton poliisin kamelianvalkoiset ja taivaansiniset autot. Punaiset valot lepattavat päivänvalossa. Kuusi, seitsemän, kahdeksan poliisiautoa piirittää tankkaamista odottavan autoletkan, ensimmäinen huuto. Megafoni karjuu laskemaan aseet, pitämään kädet näkyvillä. Kokki on ilmestynyt takaisin ikkunaan, tarjoilijatar on hänen rinnallaan. Panterit ovat jähmettyneet aloilleen. Aseita ei heillä ole, ne ovat autoissa, patruunapesät tyhjinä. Kädet ovat näkyvillä, tiedotusministeri Cleaver ja puhemies Sealen puristavat kätensä nyrkkiin, ne ovat täynnä kolikoita. Yksi panttereista liikahtaa hermostuneena, kohti ruskeaa Valiantia, vielä ehtii, sisään ja aseet esiin, mutta ne tyhjät patruunapesät, silti ehtii. "Meitä on enemmän kuin niitä", Denzil mutisee, hän on se Valiantia pälyilevä hermokimppu. Tiedotusministeri Cleaverin jalkoihin sataa kolikoita, kun hän nostaa arasti kätensä. Ilmassa on tappion makua, ruuankäryä, lämpöä sen verran kuin tavallisesti on toukokuussa, huoltoaseman pyöreiksi tallattujen purukumien ja öljyläikkien täplittämällä asvaltilla.<br />
<br />
***<br />
<br />
Malky on polvillaan maassa, hän manaa, penkoo reppuaan, päästelee irlantilaisia kirosanoja yrittäessään löytää uutta filmirullaa. Prudence tuuppii saappaallaan miestä. "Autoon siitä, heti", hän sähähtää, ja repii kameraa miehensä kaulasta. Malky katsoo vaimoaan kostein silmin, katsoo huoltoaseman piiritystilannetta, kiroaa viimeisen kerran ja alistuu. Hän kömpii Volkswagenin takapenkille, lyyhistyy sinne. Prudence heittää kameran jalkatilaan, läimäisee eteen taitetun etupenkin takaisin taka-asentoon, käy ratin taakse, ei edes katso meihin päin käynnistäessään auton. Kyllä minä tiedän. Ja ymmärrän. He ovat juuri saaneet San Franciscon kaupungin maksamaan heille tuhansien dollarin korvauksen keskenmenosta, he ovat juuri pääsemäisillään jaloilleen, on aika pysähtyä ja pysäyttää mies, jonka ei tarvitse enää koskaan syöksyä ehdoin tahdoin päin poliisien patukoita. Ja viedä Prudencea mukanaan.<br />
"Eivät Pantterit tuossa enää mitään valokuvaajaa kaipaa", sanoin.<br />
Hullunkurisesti keikkuva, takapainoinen Volkkari kääntyi pois näkyvistä.<br />
"Vitun Jumalan nimeen...", Martha oli taittunut kumaraan kuin suojautuakseen, hän katseli ratinpuolien välistä huoltoasemaa, näki unelmiensa murskaantuvan tai ainakin tämän päivän. Tai ehkä hän näki uusia haasteita, uuden taistelun, en minä sen naisen pään sisään halua mennä.<br />
<br />
Megafoni toistaa samaa virttä kuin olisi juuttunut.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Unknownnoreply@blogger.com0