Sotaleikit

 

Malky lönkötteli posket punaisina kameliatarhan poikki. Prudence tulee valmista polkua, inkiväärinväriset hiukset hulmuavat kuin liekit. Pullot ovat jääneet jalavan alle, samoin kaikki häveliäisyys, Prudencella on nappi auki navan kohdalta, hätäinen kähmintä ei ole edennyt sen pidemmälle, sacramentolaisessa puistossa suoritettu pikanainti olisi ollut hieno päätös pitkälle oikeusprosessille, ja nyt pantterit olivat onnistuneet sotkemaan kaiken. Malky ei näyttänyt pettyneeltä, tai mikä sen tietää, hyvin hän sen kätki joka tapauksessa, kameran taakse. Hän räpsi minkä ehti, repi lahjetta irti piikkipensaasta ja kuvasi, kuvista tulee tärähtäneitä. Kaveri on opiskellut vuosikaudet ja jälki on entistä kehnompaa. Se mitä Malky sai aikaan poikasena, siinä sentään oli jotain ideaa. Sen jälkeen kun on kymmenen vuotta perehtynyt taiteisiin, kaikkiin maailman seitsemään taidelajiin, hän on tullut siihen tulokseen että suttuinen ulkoasu korostaa sisällön kauneutta. Hän yrittää todistaa sitä niin ulkomuodollaan kuin räsähtäneillä kuvillaankin. Mutta Malkylla on suuri sydän, hän uskoo oikeudenmukaisuuteen, hän haluaa uskoa rotujen väliseen tasa-arvoon, hän haluaa uskoa panttereiden kykenevän muuttamaan maailmaa. Ennen hän oli arka ja vetäytyvä, nyt, samalla kun hänen valokuvansa ovat muuttuneet rumemmiksi, hän on kääntynyt kannattamaan suoraa toimintaa, nykyisin hän tietää ettei iskulauseilla paranneta maailmaa, siinä sairastuu vain huutaja. Mutta on hyviä iskulauseita ja latteuksia, panttereiden ovat jälkimmäisiä. Niiden yksinkertaisista vaatimuksista väännetään mehut samassa kun ne sanotaan, sanojen sisältö kääntyy itseään vastaan, niille nauretaan, ne ovat yhtä helppoja pilkan kohteita kuin ampumaradan maalitaulut, mitä ne ovatkin. Malky liihottelee omissa korkeuksissaan. Hän napsii kömpelöllä kameralla epätarkkoja kuvia tyypeistä, joista ei saa mitään selvää. Sacramenton poliisin partio on porhaltanut paikalle, huomannut panttereiden arsenaalin ja yrittää sanojen voimalla saada autot kääntymään. Pantterit pysyvät hiljaa, kiväärit lepäävät käsivarsilla, piiput osoittavat ilmaan. Turistibussi peruuttaa nurmikolle, samoin farmariauto. Nurmelle ajaa myös vellinkeltainen Cortina, joka tulee paikalla myöhässä, sillä sitä ajaa nainen. Tuulilasiin on kiinnitetty Oakland Tribunen pressikortti. Denzil Lews ja Eldridge Cleaver ajavat Fordin ja Volvon oikeille paikoille. Kolmekymmentä miestä odottaa parijonossa, kukaan ei sano poliisille sanaakaan, mitä se niille kuuluu mitä heillä on mielessä.

Pitelin kiinni valtiopäivätalon valkoiseksi rapatusta seinästä, kiersin rakennuksen ympäri, tulin holvikaarelle, jonka läpi kulkemalla pääsi puutarhaan, yksityisalueelle. Siellä on patsaita ja suihkulähde. Patiolla on toimittajien piirittämä koululaisryhmä ja koululaisten keskellä päätä pidempänä hymyilee leveästi elokuvanäyttelijä Ronald Reagan, kuvernööri. Hän puhuu sukkelia. Hän osaa pikkupuheet. Pieniin eivät aivan kaikki nokkeluudet uppoa. Hänen roolinsa hukkuu lasten kiljahduksiin, lapset ovat enemmän kiinnostuneita suihkulähteestä ja sitten vielä enemmän kävelytietä nousevasta aseistetusta joukkiosta. Toimittajat huomaavat saman. Valokuvaajat lähtevät juoksemaan sinne, he eivät kahta käskyä tarvitse, sitä paitsi osa heistä on saanut etukäteen vinkin, että tänään on ohjelmassa muutakin kuin lettipäisten koulutyttöjen kuvaaminen. Kuvernöörin turvamies, joka vielä äsken oli flirttaillut nuorelle opettajattarelle, ei tunnu tietävän mitä tehdä. Sitä on ilmassa tänään. Parasta kuitenkin viedä päällikkö sisälle. Kävelytiellä piiput sojottivat taivaalle, panttereita seurasi kaksi poliisia, heidän jäljessään, säällisen etäisyyden päässä seurasi kokonaisia perheitä, myös farmariauton kuljettajan perhe, viimeisinä tulivat Martha, Pearlena sekä neiti Jones. Fyllis on kotona lasten kanssa. Koululaiset kurkottelevat ruusupensaiden yli, toimittajat heidän ylitseen ja valokuvaajat ovat jo ehtineet pitkälle rinteeseen. Toimittajat päättävät seurata, mutta löysemmin askelin, heidän hetkensä tulee myöhemmin. He ovat sanovinaan hyvästit kuvernöörille, tuskin kiittävät tarjoilusta, tiedonvälitys repii toiseen suuntaan, laumahenki voittaa, aseistetut mustat voittavat sukkelan kuvernöörin, niin  ne tekevät tänään. Lapset hyppivät innoissaan, hieno esitys, hyvä, hyvä, nuo ovat salaisia poliiseja, yövartijoita, mahtava päivä, letit heiluvat, pojilla on pieni käsi nyrkissä, opettajatar komentaa poikia lopettamaan huutamiseen, tässä ei ole mitään hyvää. Lapset eivät tajua. Mustat miehet ovat vain mustia miehiä, Vasta myöhemmin isä kertoo ja äiti kertoo, etteivät ne olleet yövartijoita eivätkä puutarhureita niin kuin heille valehdellaan sitten kun heidät on tuupittu patiolta sisälle kongressiedustajien seurusteluhuoneeseen. Pullea pikkutyttö ei välitä hyppiä toisten lailla, hän katselee minua uteliaana, silmät viiruina, pieni lapsi, pullea ja tarkkaavainen, katsoo niin kuin ei katsota mitätöntä sähkömiestä vaan niin kuin katsotaan koulukirjan yli kävelevää koppakuoriaista. Minä en mene ohikulkijasta enkä isän turistikaverista enkä hyönteismyrkynlevittäjästä enkä kesäleirin perunankuorijasta. Minä menen viihteestä. Pääkoppa kraattereilla, korva puhki. Jos hiisi asuu sängyn alla, se voisi olla tämännäköinen, mutta tyttö ei pelkää mörköjä, hänestä voi tulla isona vielä biologi. Siinä me seisomme vastatusten, hän osoittaa minua, kädessäni olevaa punaista laatikkoa.

     ”Mitä sinulla on siinä?”

     ”Tässä?” hymyilen, ja tiedän hymyni muistuttavan irvistystä. ”Jos tämän avaa niin muuttuu sammakoksi.”

     ”Narraat.”

     ”Eikö sinun pitäisi mennä muitten perässä sisälle?”

     ”Kuka sinä olet?” tyttö kysyi ja kallisti päätään, valmiina sulkemaan minut lasipurkkiin ja laittamaan nimilapun kylkeen.

     ”Älä pelkää”, vastasin.

Opettajattaren johdolla, kuvernöörin turvamiehen pitäessä patiolta sisälle vieviä kahdeksanruutuisia pariovia auki, livahtavat koululaiset turvamiehen käsien alta yksi toisensa jälkeen seurusteluhuoneeseen, opettajatar sujahtaa sisään viimeisenä, taakseen kurkkivaa pulleaa pikkutyttöä edellään tuuppien. Kuvernööri Reagan on kadonnut jonnekin valtiopäivätalon sisempiin huoneisiin, sellaisiin joissa ei ole ikkunoita, tämä on jälkikäteen kuultua. Pensasaidan läpi syöksyy pukumies pistooli kädessä, juoksee kohti, hei, hetkinen. Minä olen vain kääntymässä, katso vaikka, ei täältä mitään asetta tule. Ne vetävät yhdessä maihin, parioville jäänyt kuvernöörin turvamies ja pitkin nurmen pintaa pyörivä pukumies, joka pyörii yhtä soittoa aina patiolle saakka, sitä pitkin pyörii paremmin. Ovi rämähtää kiinni, olen yksin valtiopäivätalon puutarhassa. Äsken vielä korvassani humisi, nyt on hiljaista, vain suihkulähde solisee, vesipisaroita tarttuu kasvoihin, tuntuu mukavan viileältä. Kahdeksanruutuisen oven toiseksi alimpaan ikkunaan ilmestyvät pullean tytön tarkkaavaiset kasvot, hänet kiskaistaan saman tien pois. Jään odottamaan. Kaikki ovat poissa. Jokainen yksilönvapautta arvostava toimittaja on yhtenä lauman loikkinut valokuvaajiensa jäljessä rinteeseen. Kukaan ei välitä minusta. Kaikki katsovat väärään suuntaan, minä olen vain, sähkömies. Tuolla Malky hölkkää ympäri panttereiden armeijaa, toivoisi miesten pysähtyvän edes hetkeksi, että saisi hyvän kuvan, siitä huolimatta hänellä on hurmioitunut ilme. Prudence lampsii perässä, vartoi selustaa, napa näkyy. Hän saa Denzil Lewsin erkanemaan hetkeksi joukkiosta, pyytää kenties kommenttia, Lews huomaa Prudencen avonaisen paidan. Mitä kuuluu, teille kuuluu hyvää. Käännyn, kun kuulen pariovien aukeavan. Kuvernöörin turvamies tulee kädet alhaalla, rauhoittelevin elein ulos ja istahtaa pation seinustalla olevalle penkille. Hän osoittaa pientä pöytää, jolla on laseja ja mehukannu. Penkin pinta on kiveä, se tuntuu mukavan viileältä. Miehestä lähtee väkevä myskin tuoksu. Penkin käsinojaan on kaiverrettu päivämäärä, sydän ja nuoli. ”Kukaan perkele osaa varoittaa ajoissa”, turvamies puuskahtaa. Hän ottaa punaisen peltilaatikon kädestäni, vilkaisee minua varmistaakseen, että se on okei, avaa laatikon ja jää katsomaan laatikossa olevaa käsikranaattia hämmentyneenä. ”Annoin pojalle samanlaisen”, hän naurahtaa väkinäisesti. ”Sotaleikkeihin.”