Sacramento

Pearlena on kumartunut riisumaan kenkänsä. Hän näyttää haavoittuvalta, nuorelta ja koskemattomalta. Hän näyttää myös nukelta, onnekseni, hopealta hohtavat hiukset pysyvät olkapäillä kuin liimattuna, täydellisinä, hänellä on peruukki. Rinnat pullistelevat ulos kaula-aukosta, en voi itselleni mitään, haluaisin rientää hänen luokseen, kietoa käteni hänen vyötärölleen, Martha juoksee samassa hänen ohitseen, minun naiseni, niin on määrätty. Martha vilkuilee taakseen, sinne suuntaan missä mustat pojat pitävät uhmakkaana julkista asenäyttelyä, juoksee, väistää partioautoa, joka kurvaa nurmikkoa ryöpyttäen kävelytielle, auto tulee vinossa, kylki edellä, jarruttaa ja pysähtyy juuri viime hetkellä. Pearlena hypähtää ilmaan. Partioautosta kompuroi ulos sacramentolainen poliisi, revolveri taivaalle kohotettuna, näen iskurin olevan auki, poliisi huutaa, tavallinen katukyttä, perheellinen ja vanha, huutaa Pearlenaa pysymään liikkumatta, virallinen poliisiääni melkein falsetissa. Pearlena seisoo ruohikolla hajareisin niin kuin olisi aikeissa pissata, paino päkiöillä, rinnat tulvien hameen kaula-aukosta, olemus, asento, vartalo näyttäen siltä, ettei hän ole aikeissa vahingoittaa korttakaan, hän on pelkkä turisti hopealtahohtavin hiuksin. Partioauton pysähtymään saanut toinen poliisi tähtää häntä auton oven takaa haulikolla.

Hieraisin päänahkaani, on tullut tavaksi, portailla David Tepet puhui radiopuhelimeen, ei häivähdystäkään intiaanista, pelkkä pukumies puhumassa amerikkaa kollegoilleen. Pääportailla on melkoinen kaaos, joku huutaa kuvernöörin olevan kunnossa vaikka kukaan ei ole ampunut laukaustakaan. Kuvernöörin turvamiehet työntyvät sisälle mustien ovimiesten auki pitelemistä ovista, kuvernööri heidän sisällään, kolmen henkensä puolesta pelkäävän ison jalkapalloilijan keskellä. Portaiden alapäässä nainen ohjaa, usuttaa koululaisryhmää juoksemaan, ne lähtevät kirmaamaan laumassa rakennuksen ympäri kuin lampaat, joilta on suljettu tie turvaan. David Tepet irrottaa suunsa radiopuhelimesta ja vilkaisee taivaalle. Puuttuu enää ilmatuki.

Siirryin mangolioiden taakse. Otin avaimen kaulastani ja avasin Krystowin peltisen eväslaatikon. Tepet vilahti pensaikossa, tuli hevoskastanjan takaa esiin, tervehdimme niukasti, hiki helmeili hänen kuparinruskealla otsallaan. Annoin hänelle ne muutamat liuskat, joille olin Hunters Pointin ulkokäymälän hämärässä kirjoittanut kaiken minkä tiesin ja vähän yli. Hän kääri paperit rullalle, sulloi ne hätäisesti povitaskuunsa, hänen vyöllään radiopuhelin rätisi ja kiroili. "Kiitos", Tepet sanoi, ei vaan hän pelkästään nyökkäsi, tulkitsin sen kiitokseksi, ja hän näytti peukaloa, tylppää peukalonpäätä kuin olisi lähdössä liftaamaan, ja avasi kouransa, maahan tipahti paketti. Laskin jalkani sen päälle. "Palataan asiaan", hän sanoi. "Tulen käymään, myöhemmin."
     "Ei, Mäyrämies", puistin päätäni tarmokkaasti. "Minä lähden nyt omille teilleni."
Tepet murahti, vilkuili ympärilleen, arvioi tilannetta, katsoi ohitseni, ei silmiin, ennen hän oli ollut aina niin suora ja vakaa.
     "Pidätkö huolen, etteivät ne kohtele tyttöä huonosti?" viittasin alas rinteeseen, kohti Pearlenaa jolle tehtiin laitonta ruumiintarkastusta. "Ne voivat olla aika kovakouraisia..."
Tepet nykäisi housunkaulustaan, kohensi ryhtiään, sulki radiopuhelimen, näyttävästi, vaan mitäpä sillä oli väliä. "Miksi sinä käräytit hänen miehensä?"
     "En käräyttänyt. Kerroin vain sille Noisetten kaverille, mitä olin kuullut."
     "Mutta sinä olit väärässä."
     "Missä suhteessa?"
     "Tai sitten sinä kuulit väärin. Vaan antaa sen asian nyt olla, Joey. Sinun tulevaisuudestasi minä haluan puhua."
Sylkäisin mielenosoituksellisesti jalkoihini. "Sepä ei kuulu enää sinulle", mumisin, suussa tuntui olevan jotain ylimääräistä, kuulin ääneni kuin oven läpi, kuulosti paksulta ja tukahtuneelta. Kumarruin nostamaan paketin jalkani alta, sulloin Wimpyn hampurilaiskääreen lounaslaatikkooni, tein sitten samat eleet kuin Tepet, kohensin ryhtiäni, nykäisin solmiota, pyyhkäisin polvista ruohonkorret.  "Menisit sanomaan niille, että antavat tytön olla. Pelkästä inhimillisyydestä."
Sitten kiirehdin tieheni. Menin puolijuoksua kaiken ryhdin unohtaneena, minulla ei ollut enää selkärankaa, kylmä vesi valui alas selkää alas. Salavapuiden alle päästyäni avasin peltilaatikon, hiestä lipsuvin sormin taittelin hampurilaiskääreen auki, setelipino tuntui hyvältä kädessä, puolen tuuman nippu viisikymppisiä, kosteiden seteleiden turvallinen, keskiluokkainen tuoksu sekoittui eltaantuneeseen paistinrasvaan. Sulloin puolen vuoden palkan housuihini. Jatkoin eteenpäin, pakotin jalat pysymään kävelyvauhdissa, menin sivuilleni katsomatta, ei vaan kerran pysähdyin, vilkaisin alas kävelytielle nähdäkseni vielä kerran Pearlenan, en nähnyt häntä enää mutta näin David Tepetin, suurikokoisen intiaanihahmon, rauhoittelemassa verenhimoisia maalaispoliiseja. Pearlenan peruukki saattoi vilahtaa partioauton takaikkunalla, en ole varma. Minä aina epäilinkin hänen kertomustaan, hänen miehestään, mutta ei sillä ole merkitystä. Ei oikein millään ole enää.

Martha ilmestyi rinnalleni melkein vaivihkaa. Nainen niin olematon, ettei sitä edes huomaa ajoissa. Kopautin peltilaatikon kantta tervehdykseksi, nielin sylkeä, en halunnut sanoa mitään etten puhuisi ohi suuni, purskahtaisi laulamaan, ei vaan itkuun, en minä sellaista pelkää.
   "Sinä tulit vähän myöhässä, juhlat on jo ohi", Martha irvi. Hänen kädessään on mikrofoni, jonka johto yltää hänen tyhjään käsilaukkuunsa, mikrofoni on vain turvakalu niin kuin pyssy poliiseille, niin kuin minulla on peltilaatikkoni, jonka kantta rummutan hermostuneesti. "Ne saivat Pearlenan", Martha jatkoi. "Meidän on mentävä auttamaan", sanoi hän vaativasti, tarttui minua käsivarresta, katsoi vaativasti, riidanhaluisesti, taisteluvalmiina, Martha joka tuntee viidennen lisäyksen ja mirandan, kaikki oikeudet paitsi omiaan. "Tule, tule nyt", hän hoputti.

Tartuin häntä ranteesta ja irrotin hänen sormensa, mitättömät linnunluut, käsivarreltani. "Anna olla. Ei meitä siellä enää kaivata, usko pois."

***

Tukahduttavan kuuma. Riiputin kättä ikkunasta, kokeilin miten kauan pystyin pitämään sormenpäitä peltiä vasten, tunsin kynnen pehmenevän, epämääräinen kivun aalto kulki lävitseni. Halusin pois, suihkuun, halusin tuonne, huoltoasman pesulinjalle, muiden kyytiin, halusin noihin autoihin, pois tästä. Pesulinjan päällä on ylöspäin nouseva sadepilvi, ilmaan höyrystyviä pisaroita niin kuin kuumilla lähteillä, sateenkaari heijastuu puiden väliin, tuosta jos mistä pitäisi ottaa valokuva. Sateenkaari Texacon merkin yllä, alla puhtaita autoja, Washingtonin ja Montanan laattoja, perheitä täynnä elämyksiä, pyörällä päästään, onnellisina.
Martha väänsi taustapeiliä. "Nyt ne tulevat", hän sanoi.

Autoletka kääntyi huoltamolle. Vanhoja autoja, joita ei olisi pelastanut mikään pesuohjelma, joita ei olisi huolittu mainoksiin, ei sateenkaaren alle, hymyileviin perheisiin. Vaaleanvihreä, lommoinen Volvo johti letkaa, ajoi bensapumpulle, muut autot jäivät kiltisti jonottamaan, autoista purkautui miehiä, sen näkee että niillä on karjuva nälkä niin kuin pantereilla vain voi olla, pitkä reissu takana ja kovan luokan esitys, lounasaika oli jäänyt monelta väliin, tuskin siinä kohtaa, niissä tutinoissa olisi maistunutkaan. Huoltoasema on hyvä paikka tankata, enää ei ole mikään muu mielessä kuin ruoka, valtava, massiivinen hampurilaisannos, tai kanansiivet, kuka ottaa enchilladan. Nälkä. Seurausta hengenvaarallisen operaation aiheuttaman jännityksen laukeamisesta. Kolkko, tyhjä tunne vatsanpohjassa tekee itsensä tiettäväksi siinä samassa, kun ihminen tuntee olevansa turvassa, se aiheuttaa vilunväreitä ja saa aikaan levotonta naurua, tahattomia lihaskramppeja, pakkoliikkeitä, samalla voi esittää kavereille voitontanssin, hyvä Denzil.
    "Vähän leuhkaa", mutisin.
    "Ole hiljaa", Martha kivahti. "Ne ovat sentään saavuttaneet jotain toisin kuin sinä."
Ovat tosiaan saavuttaneet. Päässeet vilauttamaan hampaitaan osavaltion pääkaupungin hallintokukkulalla kaikkien turistien silmien alla. Ne ovat päässeet lukemaan pikkuteesinsä pikkuvirkamiehille, jotka eivät kuuntele sanaakaan, joita ei muu kiinnosta kuin lakaista koko musta nahkatakkisakki napalmimaton alle. Ne saivat puhua pelkille pienille ihmisille, aseen voimin. Suuret ihmiset eivät alennu noiden kanssa minkäänlaisiin tekemisiin, ei koskaan meidänlaisten kanssa. Tietenkin se televisiossa näyttää hyvältä, kuulostaa radiossa kerrottuna, dramatisoituna, vielä paremmalta, pienikin teko, mitätön, kun tähän aikaan kesästä ei muualla mitään vähänkään isompaa tapahdu. Päivä on pulkassa. Paikalle kutsutut toimittajat ja kuvaajat ovat saaneet juttunsa ja filminsä, käärineet kamansa kasaan ja lähteneet. Meidän on tullut aika syödä, meidänlaisten rasvanahkojen. Huoltoaseman ilmastointi puhaltaa sateenkaaren alta, ilmaan höyryvän sumun läpi palaneen käryä, kokki on jäänyt ikkunaan tuijottamaan, paistinlasta ilmaan kohotettuna, hän katsoo suu auki uusien asiakkaiden vyöryä, laskee mielessään kylmiössä olevat lihapalat, haluaa kenties sanoa itsensä irti tai nostaa hintoja, jos ehtii. Samassa hän muistaa. Kokki rientää ulko-oven viereiselle ikkunalle ottamaan alas liitutaulua, johon on listattu päivän tarjous. Keittiö suosittelee grillattua kanaa, kolmekymmentäviisi senttiä annos, halpaa on. Ulkona mustat miehet osoittelevat kylttiä, läiskivät käsiä, hymyilevät leveästi. Kokki perääntyy kauemmaksi ikkunasta, katoaa varjoihin, nostaa palaneen pihvin paistolevyltä, rientää vessaan, siellä on piilopullo. Ulkona nälkäiset miehet keräävät kolehtia. Tiedotusministeri Cleaver kerää bensarahat, puhemies Seale dollarit kymmentä kanakoria vastaan.

Malky odotti liikennevaloissa lupaa kävellä. Hän piteli kylkeään, lerputti kieltään, oli juossut, raukka, koko matkan. Koko päivän. Malky läähätti eteenpäin valojen vaihduttua. Kadulta puski Volkkari meidän eteen, Prudence nousi autosta, autonkokoinen nainen."Minä kävelen nopeammin kuin tuo juoksee", hän sanoi. Ojensin Cortinan kylkeä vasten käristyneen käteni löysään tervehdykseen, Prudence ei vastannut. Malky laahusti öljysäiliön takaa, mies on aivan puhki.
     "Missä toiset ovat?" Prudence kysyi.
     "Ketkä toiset?"
     "Ne muut naiset..."
Martha naputti rattia ja tuhahti.
     "Jossain kävelyllä kai", vastasin. "Ehkä ostamassa postikortteja."
Prudence laittoi aurinkolasit päähänsä ja alkoi napittaa paitaansa kiinni, siinä silmieni alla.

***

Texacon edessä tiedotusministeri Cleaver on laskenut keräämänsä rahat, hän jakaa ohjeita koskien paluumatkaa, neuvoo ajamaan yksin, ei jonossa, ettei herätetä huomiota, enää sellainen ei ole tarpeen. Sen sanottuaan ja leikkiä laskevia, iloisia miehiä rauhoiteltuaan, hän antaa panttereille luvan astua sisälle kuppilaan. Sireenien ääniä. Kolmesta suunnasta ne tulevat, Sacramenton poliisin kamelianvalkoiset ja taivaansiniset autot. Punaiset valot lepattavat päivänvalossa. Kuusi, seitsemän, kahdeksan poliisiautoa piirittää tankkaamista odottavan autoletkan, ensimmäinen huuto. Megafoni karjuu laskemaan aseet, pitämään kädet näkyvillä. Kokki on ilmestynyt takaisin ikkunaan, tarjoilijatar on hänen rinnallaan. Panterit ovat jähmettyneet aloilleen. Aseita ei heillä ole, ne ovat autoissa, patruunapesät tyhjinä. Kädet ovat näkyvillä, tiedotusministeri Cleaver ja puhemies Sealen puristavat kätensä nyrkkiin, ne ovat täynnä kolikoita. Yksi panttereista liikahtaa hermostuneena, kohti ruskeaa Valiantia, vielä ehtii, sisään ja aseet esiin, mutta ne tyhjät patruunapesät, silti ehtii. "Meitä on enemmän kuin niitä", Denzil mutisee, hän on se Valiantia pälyilevä hermokimppu. Tiedotusministeri Cleaverin jalkoihin sataa kolikoita, kun hän nostaa arasti kätensä. Ilmassa on tappion makua, ruuankäryä, lämpöä sen verran kuin tavallisesti on toukokuussa, huoltoaseman pyöreiksi tallattujen purukumien ja öljyläikkien täplittämällä asvaltilla.

***

Malky on polvillaan maassa, hän manaa, penkoo reppuaan, päästelee irlantilaisia kirosanoja yrittäessään löytää uutta filmirullaa. Prudence tuuppii saappaallaan miestä. "Autoon siitä, heti", hän sähähtää, ja repii kameraa miehensä kaulasta. Malky katsoo vaimoaan kostein silmin, katsoo huoltoaseman piiritystilannetta, kiroaa viimeisen kerran ja alistuu. Hän kömpii Volkswagenin takapenkille, lyyhistyy sinne. Prudence heittää kameran jalkatilaan, läimäisee eteen taitetun etupenkin takaisin taka-asentoon, käy ratin taakse, ei edes katso meihin päin käynnistäessään auton. Kyllä minä tiedän. Ja ymmärrän. He ovat juuri saaneet San Franciscon kaupungin maksamaan heille tuhansien dollarin korvauksen keskenmenosta, he ovat juuri pääsemäisillään jaloilleen, on aika pysähtyä ja pysäyttää mies, jonka ei tarvitse enää koskaan syöksyä ehdoin tahdoin päin poliisien patukoita. Ja viedä Prudencea mukanaan.
     "Eivät Pantterit tuossa enää mitään valokuvaajaa kaipaa", sanoin.
Hullunkurisesti keikkuva, takapainoinen Volkkari kääntyi pois näkyvistä.
     "Vitun Jumalan nimeen...", Martha oli taittunut kumaraan kuin suojautuakseen, hän katseli ratinpuolien välistä huoltoasemaa, näki unelmiensa murskaantuvan tai ainakin tämän päivän. Tai ehkä hän näki uusia haasteita, uuden taistelun, en minä sen naisen pään sisään halua mennä.

Megafoni toistaa samaa virttä kuin olisi juuttunut.