Sähkömies

Mahdotonta kävellä rennon huolettomasti. Silloin kun pitää esittää. Vieläpä niinkin vaikeaa roolia kuin tavallista työmiestä, joka on matkalla rennon huolettomasti puistoon, ruokatunnille. Työmiehen olemuksesta olisi suotavaa näkyä, ettei hän ole koskaan istunut vankilassa, tämä on vaikeaa. Pitäisi olla ensinnäkin edes jonkinlainen aavistus siitä, minkälaista on olla työmies, tuntea luissaan se, että viikon jokaisena päivänä on työtä jäljellä, että on raadettava ja painettava vuodesta toiseen ja palattava aina uudestaan ja uudestaan kotiin, hoidettava perhe hiljaiseksi, ja taas sama uudelleen alusta. Pitäisi osata vihellellä ja löytää penkki, hymyillä salavapuiden alla juokseville oraville ja hieroa lunssipaksin peltistä pintaa kuin rukouskirjaa, haukata sitten maissileipää ja todeta, että tämä on hyvä elämä.

Minä en osaa tätä. En mitään tässä tavallisessa elämässä tarvittavista rennon huolettomista taidoista, minulla on ollut kylmä rauta niskassa syntymästä saakka. Ravistelin hartioitani. Tein sen yhtä paljon kaikesta tiedostani, kaikista puutteistani tuskastuneena kuin rentouttaakseni itseni, päästäkseni työmiehen rooliin. Oikaisin jalkani pitkäksi, tein sen varovasti, jo se paljastaa minut linnakundiksi, oioin jalkoja kuin vastassa olisi sellin vastapäinen seinä. Ja minä kävelen kuin kävelypihalla, sen näkee jokainen. En minä osaa, mutta on jatkettava. Ohitin nurmikentälle levitetyt liinat, niskassa kylmä rauta, mehua juovat perheet pysähtyvät katselemaan menoani, ne näkevät lävitseni, annan jalkojen viedä kiihtyvällä tahdilla, jäykällä askeleella, polvet eivät tahdo taipua, ne menevät kävelypihan uraa taas, ne varovat Andien menninkäistä, jolla on taskussa viilattu lusikka, ne väistävät peikot ja polulle vierineet arpakuutiot, ne polkevat mutaan tonttujen kuvalehdet ja pysyvät kaukana tavallisista, lomaa viettävistä perheistä, joilla on oikea koti.

Suuria vaikeuksia. En tahdo liikkua, paljastan itseni, en tahdo pysähtyä, pelkään paljastuvani, rupeavani huutamaan ääneen, pakko liikkua, vaikea hallita ruumista, kun se on liikkeessä, parempi istua alas, väkisin. Pysähdyn istumaan, väkisin. Puristan Krystowin punaista peltilaatikkoa sylissäni ja yritän olla kuin kuka tahansa päivätyöläinen, joka on saanut päähänsä tulla syömään kuvernöörin puutarhaan, täällä ei aivan hirveästi näy muita kaltaisiani. Minulla on väärä roolihahmo, olisi pitänyt esittää haravamiestä, puutarhuria, koirankakkojen poimijaa. Esitän sähkömiestä, minulla on salama denimkankaisen takin selässä, se tekee minusta uskottavan. Pelkkä työmies, nyt hetki vapaata, taidan olla epävarma huomisesta, huolissani tulevaisuudesta, rypistän otsaani miettiessäni miten saan palkan riittämään seuraavaan kuuhun, olen aito ja aidosti peloissani jokaisesta tulevasta päivästä, jona perheeni tarvitsee leipää ja vettä, ja sitten koittaa uusi yö. Puristan laatikkoa lujasti, rystyseni vaalenevat. Niin kuin nuorena poikana, kasvatuslaitoksessa, kiedoin käsivarret ympärilleni ja puristin niin että sattui. Halasin itseni, muita ei ollut.

Olen selvinnyt tänne asti kohtuullisesti. Ei tarvinnut kuin ostaa lippu pääteasemalle ja hypätä pitkänmatkan bussiin, helppoa. Ei tarvinnut kuin pysyä omalla paikallaan, sen minä osaan, kaksi tuntia, ei mitään ongelmaa, taisin torkahtaa välillä, minulta jäi väliin puolessavälissä matkaa ollut levähdyspaikka, jotkut kävivät siellä kahvilla. Minun tarvitsi istua vain ja torkahtaa välillä. Kunnes lopulta oli kerättävä kassi syliin noustava ja poistuttava bussista. Oli mentävä vessaan, vessaan ei pääse. Mene poika nurkan taakse. Nurkan takana on typerää vaihtaa päälle sähkölaitoksen siniset vaatteet.  

On toukokuu, tulossa kuuma päivä. Täällä on nihkeää, Sacramentossa, outojen kasvien siitepöly kiusaa, tai niiden tuoksu. Päänahka kutiaa, se hilseilee vaikka ilmankosteus on mitä on, pitäisi olla sopiva, pää siis märkii, kohta siihen kasvaa sammalta. Korvassa nykii hermo, iholle nousee kylmännäppylöitä. Näen Prudencen ja Malkyn tulevan oikeustalolta, heidän ilmeestään näkee että on tapahtunut iloisia asioita, ehkä he ovat viimein saaneet toisensa, muutenkin kuin virallisesti, en minä tajua rakkaudesta mitään, sen puutteesta tiedän paljonkin, joko kerroin halailleeni itseäni kasvatuslaitoksessa? Malky ja Prudence, mikä pari. Varsin epätodennäköinen ja silti aivan päivänselvä. Heillä on hetki aikaa istua nurmikolle, Malky kaivaa repustaan pullon halpaa Thunderbirdiä ja vielä toisenkin pullon, litteän taskumatin. Prudence nostaa kätensä ilmaan, on estelevinään, hänen äänensä kohoaa. Malky vetää Prudencen karhumaisten käsiensä väliin, he suutelevat. Hän ottaa repusta heille juomamukit ja kameran tietenkin, avaa pullot, kaataa juomat, itselleen taskumatista. Tuota menoa he ovat kohta riehakkaalla tuulella. Ja silti tavallisia. He ovat kuten kuka tahansa lehvien alla. Malkyn päässä taiteellinen hattureuhka, hieman kallella niin kuin mieskin. Valkoinen liina Prudencen hiuksissa, Malkyn sormet näpelöivät nappeja auki, käsi ujuttautuu naisen paidan sisään, eikö tuota voisi tehdä jossain muualla, joskus toiste. He ovat kuin kuka tahansa. Kameraan on viritetty ajastin, he hymyilevät ja kippistävät, aurinko valaisee heidän suurta päiväänsä. Lähden eri suuntaan.

Kannattelen rinnallani punaista eväslaatikkoa, jonka kylkeen on kaiverrettu omistajan nimi ja osoite. Krystow, Page Street 690, S.F. Vaikea uskoa, että kukaan tosissaan uskoisi, jos joku minusta niin paljon kiinnostuisi – miksi minä en kiinnosta ketään? – että neekerin nimi voisi olla Krystow. Toisaalta onhan sitä kummempaakin nähty, neekereitä poliiseina esimerkiksi, ja intiaaneja. Olen niin ollen mahdollinen. Puolalainen neekeri, aivan ei se ole pois suljettua, en minä tiedä kuka oikea isäni oli, tiedä vaikka olisi ollut itse Amerikan presidentti tai Al Capone. Tai puolalainen teurastaja, jonka äpäräpoika piipahtaa tänään lounaalla kuudenkymmenen mailin päässä kotiosoitteesta, vaikea sellaista on vain uskoa. Mitätön yksityiskohta. Voinhan olla niin pirun kova luu sähkömieheksi, että palvelujani kaivataan osavaltion joka kolkassa.

Puisto näyttää kauniilta puiden läpi tulevassa valossa. Valtiopäivätalon pääportailla parveilee perheitä, leppeän tuulenpuuskan hyväilemiä toukokuun raikkaita turisteja. Joillain äideillä on tyylikkäitä hattuja, joita he joutuvat pitelemään hetken aloillaan, kiinni silkkihansikkaalla peitetyllä kapealla kotirouvan kädellään. Tyylikkäät hatut ja kissansilmälasit, kesäiset mekot, käsilaukut, korkokengät. Isillä on olkihattu ja solmuke viivasuorassa. Vielä hetki sitten, piknikliinalla aterioidessa, solmuke sai olla rennosti auki, siinä tupakkaa poltellessa ja rasavillin jälkikasvun tukkaa pörröttäessä. Joillain on kaitafilmikamera. Toivottavasti he tajuavat säästää filmiä. Täydellinen päivä. Ja minä siirryn sivuun täydellisesti roolini omaksuneena. Kahlaan kameliaistutusten läpi, samassa valtiopäivätalon pääportaikon yläpuolella oleva kello lyö kaksitoista. Pyöreän tornin kupoli hohtaa auringossa, samoin portaikon päässä odottavat muhkeat pylväät. Perheet näyttävät pieniltä niiden juurella. Rakennus tekee vaikutuksen lapsiin, ei mitään väliä, että isä tietää tämän olevan pienempi kuin Valkoinen Talo tai senaatti tai mikä muu tahansa samanlainen temppeli, joita tässä maassa on vähintään yhtä monta kuin osavaltioita. Minä pyörryn kohta tähän kuumuuteen, vai onko tämä pelkoa? Vatsaa kiristää. Vain Havaijilta puuttuu kreikkalainen temppeli, siellä kokoonnutaan edelleen risumajaan päättämään suurista asioista. Alaskassa kaivaudutaan karhujen sekaan luolaan, isi on kuvannut nekin paikat. Tänään kuvataan vielä oikeustalo ja postitalo ja Bank of Americanin julkisivu, sitten koittaa ruoka-aika, isi aikoo syödä kunnolla.

Mikäpä tässä on ollessa. Nuo tuolla auringossa, minä varjossa syleilemässä punaista peltilaatikkoa, minä varjoissa häpeillen virttynyttä työtakkiani, jossa on Marthan lakanakankaasta leikkaama ja ompelema salama selässä. Piikkipensaiden takana on pysäköintialue. Pölyinen Ford tukkii puupaneelipintaisen farmariauton ja turistibussin pääsyn ajotielle. Fordin takana on vaaleanvihreä Volvo. Autot pohtivat hetkisen keskenään mikä niistä on velvollinen väistämään, sanaakaan ei vaihdeta rattien takana, katsellaan vain, kukaan ei aio antaa periksi. Vanhassa Fordissa ja vaaleanvihreässä Volvossa on jotain epäilyttävää. Lopulta puupaneelisen farmarin kuljettaja nousee autosta, miehellä on kukallinen paita ja vaaleat housut. Hän viittilöi ystävällisesti Fordia väistämään, hymyilee etupenkillä olevalle naiselle, takapenkillä roikkuu lapsia. Mies selittää umpimieliselle Fordin maskille jotain, kädet heiluvat, paksu karvakerros peittää käsivarsia, työtä tehneen miehen käsivarret. He eivät pääse lähtemään, jollei Ford väistä, ja he ovat muuten juuri lähdössä. Hyvässä hengessä mies tämän kaiken viittilöi. Fordista nousee musta mies, jolla on musta villapaita, musta nahkatakki ja mustat aurinkolasit. Farmariauton kuljettaja perääntyy askeleen autonsa oven taakse mutta jatkaa sinnikkäästi elehtimistään kunnes vaikenee. Fordin loputkin ovet aukeavat, esiin nousee kolme uutta, yhtä mustaa miestä, yksi avaa takaluukun ja ottaa esiin haulikon. Myös Volvon ovet ovat auenneet, lisää nuoria, mustia miehiä työntyy esiin, kukaan ei sano mitään, eivät puhu toisilleen eivätkä edes katso farmariauton kuljettajaa, joka on jäänyt suu auki katsomaan miten autojen takakontista aletaan kerätä kivääreitä ja haulikoita. Fordia ajanut mies työntää lippaan konepistooliin ja ojentaa sen farmariautoa kohti. Turistibussi lähtee hitaasti peruuttamaan kauemmaksi, pysäköintialueen toiseen päähän, ehkä sieltä pääsee jonkun kumpareen läpi ulosmenotielle. Mustia miehiä, paljon mustia miehiä. Niitä nousee kadun varteen parkkeeratuista autoista, niitä nousee kaksinkappalein japanilaisen moottoripyörän selästä, kaikilla on hetken kuluttua ase kädessä. Turistibussi jatkaa peruuttamista kiihtyvällä vauhdilla, sen ovi mätkähtää kiinni, avonaisiin ikkunoihin ilmestyy vitivalkoisia kasvoja ja yksi innokas lapsenpää. Farmariauton kuljettaja kumartuu kuuntelemaan auton sisältä saamiaan neuvoja, karvaiset käsivarret vavahtelevat raivosta, mies luikahtaa autoon, vetää oven varoen kiinni, ei halua pitää enää melua itsestään. Farmariauto peruuttaa sinne minne bussikin, vain kuljettajan taaksepäin vääntynyt pää ja punainen niska näkyy, muut autossa ovat painaneet päänsä alas.

Mustat pantterit ryhtyivät lataamaan aseitaan. Tekevät sen suurieleisesti siinä kaikkien nähden, yleisellä paikalla, silmiä raastavassa auringonpaisteessa. He asettivat kiväärit ja panosrasiat ja hansikkaat ja aurinkolasit ja baretit autojensa konepellille, kertasivat ohjesäännön ja jakoivat toisilleen purukumia. Kiväärien lukot rasahtelivat, panokset kilahtelivat, autoissa soi perinnemusiikki, kaikki ovat samalla kanavalla. Vahatuissa autoissa äidit pitelivät lapsistaan, isät kameroistaan, nyt jos on käynyt valokuvauskurssin, tietää että tuollainen kohde on vaikea. Valtiopäivätalon pyöreästä seinästä heijastuva aurinko tekee mustiin pukeutuneista miehistä pelkkiä varjoja, se tekee rasvatuista ja kiillotetuista aseista pelkkiä hohtavia keppejä, vain autot kamera tallentaa oikein, korostaa niiden likaisuutta, vanhuutta, niiden julmuutta. Niitä isiä harmittaa, joilta filmi loppui jo jätskijonossa. Ei auta muu kuin eläytyä, pitää silmät apposen auki ja imeä jokainen hetki ilman filtteriä, on vain toivottava parasta, että muisti jaksaa vastaanottaa kaiken, naiset ja lapset pää alas.

Denzil Lewsilta petti pokka. Hän räjähti nauruun, naurun kohteena on pysäköintialueen toisessa päässä edestakaisin jurnuttava farmariauto, joka etsi ulospääsyä kuin labyrinttiin suljettu hiiri. Turistibussin ikkunassa välähti salamavalo, miten typerää. Tällaista päivää ei olisi saanut kirkkaammaksi edes pommilla. Pysäköintialueen vartija on jättänyt koppinsa ja vetäytynyt luodinkantaman ulottumattomiin, niin hän luulee, ei ole varma, menee varmuuden vuoksi vielä puiden taa, luihu hahmo, ja puhui radiopuhelimeen, toisessa päässä kuuntelee vartijan pomo, pyytää toistamaan, ei usko korviaan. Vartija ei oikein usko itsekään mitä sanoo, ei osaa pukea sanoiksi mitä näkee. Ruuhka täällä nyt ainakin on. Ja neekereitä. Ne taitava olla niitä Mustia panttereita, näyttävät ainakin sellaisilta, panttereilta, ja tottahan ne tunnistaa niiden aseista, ne ovat aina niiden kanssa. Eivät vain vielä kertaakaan näin kaukana täällä. Vartijan pomo pyytää miestä rauhoittumaan ja hakemaan suojaa, ja ennen muuta tarkentamaan mitä helvettiä siellä oikein tapahtuu. Pomo vaatii alaistaan lisäämään yksityiskohtia, elävöittämään ja värittämään tuollaisessa tilanteessa, kun kesäksi palkatun parkkipaikan vartijan vatsaa kipristää hätä. Vartija pinnistelee. Aseet niillä on, jokaisella, niitä on ainakin sata, ja aseet joka iikalla, että ovatko ne lataamattomia, mistä sen tietää, tietää sen aivan oikein, niitä ladataan juuri, aseet ovat näkyvillä, ovat varmasti. Kertooko joku, mitä pitää tehdä. Ei voi tehdä mitään, minä sanon. Ne eivät ole rikkoneet lakia. Vartija ei ehkä tiedä sitä, hänen pomonsa tietää, siksi hän on töissä valtiopäivätalolla. Pomo tietää, ettei mitään muuta voi tehdä kuin vääntää poliisin puhelinnumeroa ja pyytää tukea, ei tämä tähän jää. Ollaan kuitenkin osavaltion pääkaupungissa, Capitolilla. Sentään vähän eri asia kuin olla pitkäpiippuisten kanssa vuorilla kanijahdissa, täällä on ihmisiä, kuvernööri on täällä tänään, voi herttanen, kuvernööri Reagan on täällä tänään.

Kolme mustaa miestä tuijottaa vartijaa, joka pitää käden kaukana asekotelosta, nekruilla on kiväärit joiden kantama riittää, vartijalla ei riitä enää kantti. Hän laskee radiopuhelimen ja käpertyy vatsaansa pidellen. Hän uikuttaa armoa.

Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota, kuvitelmaa, en minä voi tietää kipristeleekö luihun vartijan vatsa niin kuin minun vatsaani kiristelee vähemmästäkin. En minä voi tietää kenelle luihu vartija puhui mutta sen tiedän, ettei siitä mitään hyötyä ole, ettei vartijaa kukaan osaa neuvoa tekemään yhtään mitään. Tällaiseen opetetaan varautumaan ainoastaan sodassa, ja luihu mies ei ole käynyt armeijaa, sen näkee vartalosta, vaappuvasta, lihaksettomasta varresta, joka perääntyy epävarmoin askelin, takaperin kävellen lehvästöjen kätköihin, viimeiseksi vihreässä lehtiviidakossa vilahtavat juoksuun lähtevät kantapäät.

Pantterit purskahtavat nauruun, läiskivät käsiä, samat eleet tulevat vielä toistumaan, ja sama nauru. Mutta naurun läpikin he tietävät, että joku on jo saanut tiedon heidän yllätysvisiitistään, he tietävät että joku soittaa eteenpäin, luihun vartijan pomo kenties, ja käynnistää hälytyksen, haloo, onko poliisilla, ette ikinä usko mitä täällä tapahtuu, meillä Sacramentossa. Idylli särkyy. Ennen niin rauhallinen paikka, jossa ei tavata edes mellakoivia opiskelijoita, joskus joku perheriita selvitetään, putsataan hieman liikaa juonut virkamies kadulta, lukiotyttöjä ohjeistetaan kotiintuloajoista, vuorilla metsästetään salakaatajia ja kutsuntoja pakoilevia nuorukaisia. Maailma muuttuu. Pääpoliisiasemalla käsi puristaa kuuloketta.