Sotakuvaaja

-->

Vaikea saada miestä kehittämään kuvansa pois asunnostani, kun hän on noin tohkeissaan. Hän puhuu enemmän kuin toimii, ja tämä on ollut leimallista koko miehen kehityshistoriassa, niin se on kuin joku italialainen pitsanpaistaja. Ei siinä mielessä, että hän olisi kuin kotikulmien puolirosvot, vaan että hän selittää. Richmondissa oli ilta venähtänyt, hän selittää, hikeä pursuen, janoissaan ja tohkeissaan. Oaklandin pantterit olivat ottaneet haltuunsa, tai niin kuin ne itse sanoivat, suojelukseensa, kokonaista neljä slummikorttelia. Voinko käsittää? Tiedänkö montako ihmistä sillä alueella asuu, tuhat! He olivat ottaneet omakseen tuhannen ihmisen kodin, moista ei ole nähty sitten viimeisten intiaanikapinoiden. Pantterit olivat pitäneet poliisit etäämmällä aseisiinsa luottaen, esitellen niitä avoimesti kuin olisi ollut sotatila, tai ei aivan niinkään. Ne olivat pitäneet aseet esillä samalla tavalla, Malky tähdensi, kuin kansalliskaarti oli leveillyt aseillaan yliopistokampuksilla, yhtä tylyinä, yhtä itsetietoisina. Niin ne olivat kuin Geronimo, joka sälli. Eikä heitä ollut, Malky madalsi ääntään, kuin ne parikymmentä tyyppiä. Mutta eivät poliisit sitä tienneet, ne tyhmät, ja niitä oli ollut satoja, niitä tuli ympäri maakuntaa, tämä vuorokaudenaika olisi ollut hyvä aika putsata pari jalokiviliikettä, mitä tuumit? Se kumpi tämän sanoi, on kadonnut mielestäni, ehkei kumpikaan meistä, me vain ajattelemme niin timmissä unisonossa joskus, että oikein ottaa päästä.

Poliiseja oli siis satoja ja ne oli pidetty poissa aseiden voimin, sadat poliisit, vastassa kaksikymmentä neekeriä. Tämä alkoi tulla hyvin selväksi ennen kuin Malky oli vetänyt yhtäkään valmista kuvaa kehitysliemestä. Tapahtumien polttopisteessä, kahden rintaman välissä, ei riippumattomalla valokuvaajalla ollut helppoa, ei siinä lähes neljänsadan naulan mällissä jota hän kutsui vartalokseen ja jonka kuului sukkuloida liukkaasti barrikadilta toiselle. Siinä tilanteessa ei yhdelläkään valkoisella miehellä, joka kantoi Berkeleyn Yliopiston rintanappia, olisi ollut helppoa, ei varsinkaan kameran kanssa, mutta Malky on urhoollinen, joskus tiettyinä hetkinä, kun ideologia saa hänestä otteen ja ylipainoisen miehen kadottamaan arkuutensa ja itsesuojeluvaistonsa ja massansa ja muuttumaan kahden aseistetun rintaman välissä liikehtiväksi en tiedä miksi. Kamikazekärpäseksi joka oli kuvannut ja kuvannut ja kuvannut.

Kehitysallas täyttyi. Malkyn posket hohkasivat punaisessa valossa. Sellainen lataa mieheen virtaan, kun näkee pojankoltiaisten, nuorempien kuin me olimme nuorempina, kuskaavan Turnkvistin ruotsalaisesta raamattukustantamosta ulos painotuoretta pantterisanaa Oaklandiin ja Richmondiin. Ne pojat jakoivat lehtisiä niin kuin me nuorempina, paitsi että me emme, mutta tätä on turha korostaa, jakoivat kuin aamunlehteä parempiin hienostolähiöihin, paitsi että nämä pojat ajoivat eri kortteleihin, kiersivät kadunkulma kadunkulmalta joka mestan, ajoivat mitään pelkäämättä myös niille kaduille, joiden toisella puolella seisoi ladattua puoliautomaattia kannatteleva yksinäinen pantteri, toisella puolella Richmondin poliisin kymmenpäinen, partioautojen taakse kumartunut joukko. Poliisista ei ole tosipaikan tullen mihinkään, siinä mielessä mikään ei ollut muuttunut. Poikien tuomat lehtiset olivat menneet kuin kuumille kiville, ja toisin kuin ne lehtiset joita Malky muistaa meidän levittäneen, näistä piti maksaa. Niiden myyminen parinkymmenen sentin hintaan, sekunnissa, oli ollut nopeinta liiketoiminta mitä niissä kortteleissa huumekaupan lisäksi oli nähty. Kassalippaat, joihin pojat kaatoivat rahat, olivat neljää suojeluun otettua kortteleita puolustavien aseistettujen panttereiden jaloissa. Pitkäsarvisten chopper-fillareiden heiluriliikenne oli hakenut ruotsalaisesta painosta lehtipaalin toisensa jälkeen, Turnkvistin painotalossa telat telasivat, muste lorisi, paperi rullasi, ketjut kitisivät ja rattaat rahisivat. Ja pyörät pyörivät, Malky lisäsi, viimeinen niitti, kaikkein tarpeellisin, tässä hyvin organisoidussa massojen valistamisessa, sekunnissa, hän tähdensi. Lehtiset vaihtoivat omistajaa nopeammin kuin liikennevalot ehtivät vaihtua ja katupoliisit seurasivat voimattomina joukkotiedotuksen ruohonjuuritason suihkuaikakauden nopeudella tapahtuvaa toimintaa kadun vastakkaisella puolella, autojen taakse kumartuneina, revolverit tunnustelevasti koholla, peläten henkensä ja perheensä puolesta.

Malky oli onnellinen. Hän oli viimein nähnyt todellisessa elämässä sen, mistä me olimme vain haaveilleet, mihin olimme pyrkineet. Korjaan, missä me olimme olleet mukana, viisitoistavuotiaina, vahingossa. Richmondin musta kortteli halusi lukea panttereista, uudesta vapahtajasta, ja vielä maksaa siitä. Malky oli niin onnellinen, että kehittämön punainen lamppu teki siitä melkein pakahduttavaa. Hän oli päässyt todistamaan vallankumouksen alun silmästä silmään. Tuhannen asukasta ja satoja naapureita oli juhlinut viikonlopun pituista vapautusta. Väkeä oli ollut vanhuksista kapaloikäisiin, mukana oli ollut raskaana olevia naisia ja San Franciscossa työssä käyvää palvelusväkeä, työasu päällä. Mukaan olivat tulleet, ja tämä pitää mainita, myös vanhat, eläköityneet papparaiset ja viimeisinä heidän perässään poliittisesti sitoutumattomiin työtätekeviin kuuluvat tavalliset mustat miehet. Siellä olivat kaikki ja Malky, joka oli kuvannut ja kuvannut ja kuvannut. Hän oli elänyt elämänsä siinä liikennevalojen alla, korttelin hurratessa, kun partioautot yrittivät ylittää panttereiden vartioimaa rajaa kerta toisensa jälkeen, hän oli hurrannut mukana, kun poliisi vetäytyi yhä uudelleen takaisin oman rintamalinjansa taakse. Malky oli ollut vilkkuvien punaisten valojen alla, tolpan takana, jalat ristissä kuin salamaa käyttävä sakaali, kaiken tallentava näätä, hänen vainunsa oli tallella. Hän heräsi henkiin siinä hetkessä, monen vuoden tauon jälkeen. Poliisi oli ottanut hänen nimensä muistiin monta kertaa ja hän oli kertonut sen ylpeänä, mies on ylpeä siitä, että on oikeiden ihmisten puolella. Malky ei pelkää seurauksia vaikka olisi ollut syytä, Prudencella olisi voinut olla toisenlainen mielipide, mutta se ei nyt merkitse, Malkyn pää on yhtä aikaa sekä kirkas että sumea. Hän näkee tämän hetken merkityksellisenä, hetken jota hän oli tallentamassa, eikä hän ehdi ajatella kokonaisuutta, ei mitään muuta, kuten perhettä, perhe on roskaa historian kohdalla, en tiedä kumpi tämän sanoi. Sillä hetkellä, liikennevalojen alla, hän tunnustaa pelänneensä hemmetisti, mutta se ei ollut tuntunut miltään, heidän pelkonsa oli ollut yhteisöllistä, kuin juutalaisten getossa Varsovassa, heitä oli ollut niin monta samanlaista samassa tilanteessa. Kuolemaan valmiit vanhukset olivat sättineet autojen takana piilottelevia partiopoliiseja, niitä samoja jotka kaikkina muina päivinä kuin tänä viikonloppuna terrorisoivat Richmondin ghettoa, vanhukset olivat syljeskelleet päin ja käyttäneet kieltä, jota Malky oli kuullut viimeksi lapsena. Panttereiden aseet ja poliisien aseet olivat olleet putkeen saakka ladattuja ja jokainen sekunti, jonka Malky vietti käsi täristen kadunkulmassa, elettiin kirjaimellisesti liipaisimella. Hieman köyhä kielikuva kuvatekstiin. Niin mutta sellaisia ne käyttävät, Malky puolustautui.

Katu oli alkanut tyhjentyä vasta sitten, kun Richmondin poliisi oli saanut avukseen ilma-aseen. Partioautoissa, joiden ikkunat olivat visusti kiinni, oli naurettu, kun helikopteri vispilöi kaduilla pyörivän roskan neekereiden silmille. Ne haaskat olivat olleet poliisiautoissaan piilossa, sisällä, siihen asti kunnes helikopteri oli saanut väen karkotettua kauemmaksi. Samalla tavalla kuin ne autoissaan kyyristelevät poliisit olivat siihen päivään saakka saaneet ne samat katuosuudet perääntymään loukkoihinsa pelkästään sillä, kun he, partioautoissa hikoilevat läskit, olivat ilmestyneet vakio partiokierroksilleen samoihin kortteleihin.

Malky vihaa irlantilaisia sukujuuriaan. Hän oli kuvannut, ei tiennyt olivatko kuvat onnistuneet, epäili kyllä negatiivista, kuinka helikopterin nostattama pölytornado sai lapset itkemään ja vanhukset taipumaan yskänkohtauksen alle. Mutta suurin osa kuvista, niiden oli pakko olla priimaa, sillä hän oli sinnitellyt kadulla samalla tavalla, yhtä urheasti tuulta vastaan puskien kuin Richmondin 4^th Streetin vartioinnista vastanneet pantterit olivat sinnitelleet. Puhemies Bobby Seale oli huutanut roottorinlapojen pitämän metelin yli kuinka mustan ihmisen tahto voittaa valkoisen ihmisen hyökkäysteknologian. Ja kuka sen oli kuullut, Malky selitti, jaksoi edelleen uskoa asiaan, se oli varmaa, hän ainakin oli kuullut. Helikopterin hyökkäyksellä ei ollut lannistettu ketään, päinvastoin. Aseellisen vastarinnan osoittaminen viranomaisille ja omiensa puolustaminen oli ollut suurenmoinen hetki getolle, sillä hetkellä, aivan väistämättä, ne tuhat ihmistä olivat eläneet hetken elämänsä parasta aikaa. Samoin Malky, ainakin Malky. Hänen ei vain tarvitse kohdata seuraavaa arkipäivää, jolloin joukkonsa järjestykseen saanut Richmondin poliisilaitos tulee kostamaan neljälle korttelille kaiken edellisten päivien aikana kohtaamansa nöyryytyksen. Turha kertoa tätä Malkylle, kyllä hän sen tietää. Ilman minun sanojani, minun ääntäni hän tietää sen olevan väistämätöntä, pelkästään historian valossa.

Malky ripusti vettä ripottelevia kuvia narulle. Potkin patjan ja peitot sivummalle ennen kuin ne olisivat märkiä. — Luuletko, että sellaisen esityksen jälkeen enää mikään voi olla entisellään? hän kysyi. — Tai älä vastaa, ymmärrän hukatut vuotesi ja niiden myötä saavuttamasi, miten sen muotoilisi, Malky etsi sanoja,  — tietyn kyynisyyden asteen…

— Minun mahdollinen kyynisyyteni, läski, ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä sinä olet nähnyt, sillä sinä et ole nähnyt mitään, McPherson.

— Olette väärässä mister Moobs, Malky kävi yhtäkkiä alentuvaksi. — Olen aivan varma, että jonain päivänä Pohjois-Oakland tulee sillan yli ja silloin maa vavahtelee niin kuin järistyksen alla. Kysymys kuuluu: haluammeko me olla mukana? Vai missä me mahdamme olla sinä päivänä, Joey, olemmeko me täällä, paikan päällä, vai jossain muualla, karkuteillä jälleen?

— Sinä voit palata paikan päälle Richmondiin heti alkuviikosta ja katsoa miten ne sinun urheat vanhuksesi pierevät verta.

Malky katsoi minua pettyneenä. — Miten sinä voit olla niin varma? Minua ahdistaa sinun ehdottomuutesi, sinun varmuutesi jolle ei tunnu löytyvän mitään perusteita. Ottaen huomioon kuinka kauan olet ollut poissa ja niin edelleen. Sinun kanssasi on, kuin olisi koko ajan vastassa jotain hemmetin oraakkelia.

— Ei sinun tarvitse olla ketään vastassa, jos pidät suusi vain kiinni, ja varsinkin jos annat minun pitää huolen omista asioistani. Siinä kaikki.

— Hullunkurista, että juuri me olemme tällä tavalla napit vastakkain.

— Vallankumous syö lapsensa.

— Olen eri mieltä. Se mitä Richmondissa tapahtui, ei ollut järjestäytynyttä poliittista teatteria vaan spontaania kaaosta.

— Jos niin oli, miten sinä pystyt kertomaan siitä?

— Hädin tuskin pystynkään! Malky leyhytteli kuvat puhtaaksi, riipi ne alas, vilkaisi ikkunasta. — Missä kaikki muut ovat?

— Ovat odottaneet autossa koko ajan.

Otin kassini ja sytytin hehkulampun. Sen tavallisen valkoinen valo pyyhkäisi mennessään meidän filosofisen ja Malkyn pehmeän ideologisen keskustelun kuin tiskirätti.

— Yksi juttu vielä, sankari. Oletko ajatellut, että ne valitsivat Richmondin korttelit kukkoilulleen, koska siellä oli otollinen maaperä ja kaikkein huonoiten varustautunut poliisi?

— Ja mitä sitten?

— Tässä valossa spontaani kaaos perustuu laskelmoinnille.

Mutta Malky ei anna periksi, ei edes autossa, välittämättä siitä että mukana on muitakin kuulijoita. Hän sanoo vankiloiden, juuri niiden joista hän tietää niin kovin paljon, olevan hyvä esimerkki, siksi että niiden rankaisutoimenpiteet ovat säännönmukaisia ja tapahtuvat järjestyksen puitteissa. Malky puristaa käsivarttani. Rauhoitu. Vankilassa väkivalta on ennakoitavissa, älä hiilly, hän puristaa käsivarttani lujemmin ja saa minut melkein hiiltymään. Vankilassa väkivalta on organisoitua, se on se ero. Väistämätön, iso ero. Toisin oli Richmondissa. Richmondissa ei ollut sääntöjä, oli vain loputtoman pitkä seisova hetki, jonka aikana kukaan ei tiennyt räjähtääkö tilanne käsiin. Niin ei käynyt, siksi me olemme voitolla. Malkyn aivoituksissa oli paljon asiaa, saman verran kuin ilmapallossa.