Sotakuvaaja

-->

Vaikea saada miestä kehittämään kuvansa pois asunnostani, kun hän on noin tohkeissaan. Hän puhuu enemmän kuin toimii, ja tämä on ollut leimallista koko miehen kehityshistoriassa, niin se on kuin joku italialainen pitsanpaistaja. Ei siinä mielessä, että hän olisi kuin kotikulmien puolirosvot, vaan että hän selittää. Richmondissa oli ilta venähtänyt, hän selittää, hikeä pursuen, janoissaan ja tohkeissaan. Oaklandin pantterit olivat ottaneet haltuunsa, tai niin kuin ne itse sanoivat, suojelukseensa, kokonaista neljä slummikorttelia. Voinko käsittää? Tiedänkö montako ihmistä sillä alueella asuu, tuhat! He olivat ottaneet omakseen tuhannen ihmisen kodin, moista ei ole nähty sitten viimeisten intiaanikapinoiden. Pantterit olivat pitäneet poliisit etäämmällä aseisiinsa luottaen, esitellen niitä avoimesti kuin olisi ollut sotatila, tai ei aivan niinkään. Ne olivat pitäneet aseet esillä samalla tavalla, Malky tähdensi, kuin kansalliskaarti oli leveillyt aseillaan yliopistokampuksilla, yhtä tylyinä, yhtä itsetietoisina. Niin ne olivat kuin Geronimo, joka sälli. Eikä heitä ollut, Malky madalsi ääntään, kuin ne parikymmentä tyyppiä. Mutta eivät poliisit sitä tienneet, ne tyhmät, ja niitä oli ollut satoja, niitä tuli ympäri maakuntaa, tämä vuorokaudenaika olisi ollut hyvä aika putsata pari jalokiviliikettä, mitä tuumit? Se kumpi tämän sanoi, on kadonnut mielestäni, ehkei kumpikaan meistä, me vain ajattelemme niin timmissä unisonossa joskus, että oikein ottaa päästä.

Poliiseja oli siis satoja ja ne oli pidetty poissa aseiden voimin, sadat poliisit, vastassa kaksikymmentä neekeriä. Tämä alkoi tulla hyvin selväksi ennen kuin Malky oli vetänyt yhtäkään valmista kuvaa kehitysliemestä. Tapahtumien polttopisteessä, kahden rintaman välissä, ei riippumattomalla valokuvaajalla ollut helppoa, ei siinä lähes neljänsadan naulan mällissä jota hän kutsui vartalokseen ja jonka kuului sukkuloida liukkaasti barrikadilta toiselle. Siinä tilanteessa ei yhdelläkään valkoisella miehellä, joka kantoi Berkeleyn Yliopiston rintanappia, olisi ollut helppoa, ei varsinkaan kameran kanssa, mutta Malky on urhoollinen, joskus tiettyinä hetkinä, kun ideologia saa hänestä otteen ja ylipainoisen miehen kadottamaan arkuutensa ja itsesuojeluvaistonsa ja massansa ja muuttumaan kahden aseistetun rintaman välissä liikehtiväksi en tiedä miksi. Kamikazekärpäseksi joka oli kuvannut ja kuvannut ja kuvannut.

Kehitysallas täyttyi. Malkyn posket hohkasivat punaisessa valossa. Sellainen lataa mieheen virtaan, kun näkee pojankoltiaisten, nuorempien kuin me olimme nuorempina, kuskaavan Turnkvistin ruotsalaisesta raamattukustantamosta ulos painotuoretta pantterisanaa Oaklandiin ja Richmondiin. Ne pojat jakoivat lehtisiä niin kuin me nuorempina, paitsi että me emme, mutta tätä on turha korostaa, jakoivat kuin aamunlehteä parempiin hienostolähiöihin, paitsi että nämä pojat ajoivat eri kortteleihin, kiersivät kadunkulma kadunkulmalta joka mestan, ajoivat mitään pelkäämättä myös niille kaduille, joiden toisella puolella seisoi ladattua puoliautomaattia kannatteleva yksinäinen pantteri, toisella puolella Richmondin poliisin kymmenpäinen, partioautojen taakse kumartunut joukko. Poliisista ei ole tosipaikan tullen mihinkään, siinä mielessä mikään ei ollut muuttunut. Poikien tuomat lehtiset olivat menneet kuin kuumille kiville, ja toisin kuin ne lehtiset joita Malky muistaa meidän levittäneen, näistä piti maksaa. Niiden myyminen parinkymmenen sentin hintaan, sekunnissa, oli ollut nopeinta liiketoiminta mitä niissä kortteleissa huumekaupan lisäksi oli nähty. Kassalippaat, joihin pojat kaatoivat rahat, olivat neljää suojeluun otettua kortteleita puolustavien aseistettujen panttereiden jaloissa. Pitkäsarvisten chopper-fillareiden heiluriliikenne oli hakenut ruotsalaisesta painosta lehtipaalin toisensa jälkeen, Turnkvistin painotalossa telat telasivat, muste lorisi, paperi rullasi, ketjut kitisivät ja rattaat rahisivat. Ja pyörät pyörivät, Malky lisäsi, viimeinen niitti, kaikkein tarpeellisin, tässä hyvin organisoidussa massojen valistamisessa, sekunnissa, hän tähdensi. Lehtiset vaihtoivat omistajaa nopeammin kuin liikennevalot ehtivät vaihtua ja katupoliisit seurasivat voimattomina joukkotiedotuksen ruohonjuuritason suihkuaikakauden nopeudella tapahtuvaa toimintaa kadun vastakkaisella puolella, autojen taakse kumartuneina, revolverit tunnustelevasti koholla, peläten henkensä ja perheensä puolesta.

Malky oli onnellinen. Hän oli viimein nähnyt todellisessa elämässä sen, mistä me olimme vain haaveilleet, mihin olimme pyrkineet. Korjaan, missä me olimme olleet mukana, viisitoistavuotiaina, vahingossa. Richmondin musta kortteli halusi lukea panttereista, uudesta vapahtajasta, ja vielä maksaa siitä. Malky oli niin onnellinen, että kehittämön punainen lamppu teki siitä melkein pakahduttavaa. Hän oli päässyt todistamaan vallankumouksen alun silmästä silmään. Tuhannen asukasta ja satoja naapureita oli juhlinut viikonlopun pituista vapautusta. Väkeä oli ollut vanhuksista kapaloikäisiin, mukana oli ollut raskaana olevia naisia ja San Franciscossa työssä käyvää palvelusväkeä, työasu päällä. Mukaan olivat tulleet, ja tämä pitää mainita, myös vanhat, eläköityneet papparaiset ja viimeisinä heidän perässään poliittisesti sitoutumattomiin työtätekeviin kuuluvat tavalliset mustat miehet. Siellä olivat kaikki ja Malky, joka oli kuvannut ja kuvannut ja kuvannut. Hän oli elänyt elämänsä siinä liikennevalojen alla, korttelin hurratessa, kun partioautot yrittivät ylittää panttereiden vartioimaa rajaa kerta toisensa jälkeen, hän oli hurrannut mukana, kun poliisi vetäytyi yhä uudelleen takaisin oman rintamalinjansa taakse. Malky oli ollut vilkkuvien punaisten valojen alla, tolpan takana, jalat ristissä kuin salamaa käyttävä sakaali, kaiken tallentava näätä, hänen vainunsa oli tallella. Hän heräsi henkiin siinä hetkessä, monen vuoden tauon jälkeen. Poliisi oli ottanut hänen nimensä muistiin monta kertaa ja hän oli kertonut sen ylpeänä, mies on ylpeä siitä, että on oikeiden ihmisten puolella. Malky ei pelkää seurauksia vaikka olisi ollut syytä, Prudencella olisi voinut olla toisenlainen mielipide, mutta se ei nyt merkitse, Malkyn pää on yhtä aikaa sekä kirkas että sumea. Hän näkee tämän hetken merkityksellisenä, hetken jota hän oli tallentamassa, eikä hän ehdi ajatella kokonaisuutta, ei mitään muuta, kuten perhettä, perhe on roskaa historian kohdalla, en tiedä kumpi tämän sanoi. Sillä hetkellä, liikennevalojen alla, hän tunnustaa pelänneensä hemmetisti, mutta se ei ollut tuntunut miltään, heidän pelkonsa oli ollut yhteisöllistä, kuin juutalaisten getossa Varsovassa, heitä oli ollut niin monta samanlaista samassa tilanteessa. Kuolemaan valmiit vanhukset olivat sättineet autojen takana piilottelevia partiopoliiseja, niitä samoja jotka kaikkina muina päivinä kuin tänä viikonloppuna terrorisoivat Richmondin ghettoa, vanhukset olivat syljeskelleet päin ja käyttäneet kieltä, jota Malky oli kuullut viimeksi lapsena. Panttereiden aseet ja poliisien aseet olivat olleet putkeen saakka ladattuja ja jokainen sekunti, jonka Malky vietti käsi täristen kadunkulmassa, elettiin kirjaimellisesti liipaisimella. Hieman köyhä kielikuva kuvatekstiin. Niin mutta sellaisia ne käyttävät, Malky puolustautui.

Katu oli alkanut tyhjentyä vasta sitten, kun Richmondin poliisi oli saanut avukseen ilma-aseen. Partioautoissa, joiden ikkunat olivat visusti kiinni, oli naurettu, kun helikopteri vispilöi kaduilla pyörivän roskan neekereiden silmille. Ne haaskat olivat olleet poliisiautoissaan piilossa, sisällä, siihen asti kunnes helikopteri oli saanut väen karkotettua kauemmaksi. Samalla tavalla kuin ne autoissaan kyyristelevät poliisit olivat siihen päivään saakka saaneet ne samat katuosuudet perääntymään loukkoihinsa pelkästään sillä, kun he, partioautoissa hikoilevat läskit, olivat ilmestyneet vakio partiokierroksilleen samoihin kortteleihin.

Malky vihaa irlantilaisia sukujuuriaan. Hän oli kuvannut, ei tiennyt olivatko kuvat onnistuneet, epäili kyllä negatiivista, kuinka helikopterin nostattama pölytornado sai lapset itkemään ja vanhukset taipumaan yskänkohtauksen alle. Mutta suurin osa kuvista, niiden oli pakko olla priimaa, sillä hän oli sinnitellyt kadulla samalla tavalla, yhtä urheasti tuulta vastaan puskien kuin Richmondin 4^th Streetin vartioinnista vastanneet pantterit olivat sinnitelleet. Puhemies Bobby Seale oli huutanut roottorinlapojen pitämän metelin yli kuinka mustan ihmisen tahto voittaa valkoisen ihmisen hyökkäysteknologian. Ja kuka sen oli kuullut, Malky selitti, jaksoi edelleen uskoa asiaan, se oli varmaa, hän ainakin oli kuullut. Helikopterin hyökkäyksellä ei ollut lannistettu ketään, päinvastoin. Aseellisen vastarinnan osoittaminen viranomaisille ja omiensa puolustaminen oli ollut suurenmoinen hetki getolle, sillä hetkellä, aivan väistämättä, ne tuhat ihmistä olivat eläneet hetken elämänsä parasta aikaa. Samoin Malky, ainakin Malky. Hänen ei vain tarvitse kohdata seuraavaa arkipäivää, jolloin joukkonsa järjestykseen saanut Richmondin poliisilaitos tulee kostamaan neljälle korttelille kaiken edellisten päivien aikana kohtaamansa nöyryytyksen. Turha kertoa tätä Malkylle, kyllä hän sen tietää. Ilman minun sanojani, minun ääntäni hän tietää sen olevan väistämätöntä, pelkästään historian valossa.

Malky ripusti vettä ripottelevia kuvia narulle. Potkin patjan ja peitot sivummalle ennen kuin ne olisivat märkiä. — Luuletko, että sellaisen esityksen jälkeen enää mikään voi olla entisellään? hän kysyi. — Tai älä vastaa, ymmärrän hukatut vuotesi ja niiden myötä saavuttamasi, miten sen muotoilisi, Malky etsi sanoja,  — tietyn kyynisyyden asteen…

— Minun mahdollinen kyynisyyteni, läski, ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä sinä olet nähnyt, sillä sinä et ole nähnyt mitään, McPherson.

— Olette väärässä mister Moobs, Malky kävi yhtäkkiä alentuvaksi. — Olen aivan varma, että jonain päivänä Pohjois-Oakland tulee sillan yli ja silloin maa vavahtelee niin kuin järistyksen alla. Kysymys kuuluu: haluammeko me olla mukana? Vai missä me mahdamme olla sinä päivänä, Joey, olemmeko me täällä, paikan päällä, vai jossain muualla, karkuteillä jälleen?

— Sinä voit palata paikan päälle Richmondiin heti alkuviikosta ja katsoa miten ne sinun urheat vanhuksesi pierevät verta.

Malky katsoi minua pettyneenä. — Miten sinä voit olla niin varma? Minua ahdistaa sinun ehdottomuutesi, sinun varmuutesi jolle ei tunnu löytyvän mitään perusteita. Ottaen huomioon kuinka kauan olet ollut poissa ja niin edelleen. Sinun kanssasi on, kuin olisi koko ajan vastassa jotain hemmetin oraakkelia.

— Ei sinun tarvitse olla ketään vastassa, jos pidät suusi vain kiinni, ja varsinkin jos annat minun pitää huolen omista asioistani. Siinä kaikki.

— Hullunkurista, että juuri me olemme tällä tavalla napit vastakkain.

— Vallankumous syö lapsensa.

— Olen eri mieltä. Se mitä Richmondissa tapahtui, ei ollut järjestäytynyttä poliittista teatteria vaan spontaania kaaosta.

— Jos niin oli, miten sinä pystyt kertomaan siitä?

— Hädin tuskin pystynkään! Malky leyhytteli kuvat puhtaaksi, riipi ne alas, vilkaisi ikkunasta. — Missä kaikki muut ovat?

— Ovat odottaneet autossa koko ajan.

Otin kassini ja sytytin hehkulampun. Sen tavallisen valkoinen valo pyyhkäisi mennessään meidän filosofisen ja Malkyn pehmeän ideologisen keskustelun kuin tiskirätti.

— Yksi juttu vielä, sankari. Oletko ajatellut, että ne valitsivat Richmondin korttelit kukkoilulleen, koska siellä oli otollinen maaperä ja kaikkein huonoiten varustautunut poliisi?

— Ja mitä sitten?

— Tässä valossa spontaani kaaos perustuu laskelmoinnille.

Mutta Malky ei anna periksi, ei edes autossa, välittämättä siitä että mukana on muitakin kuulijoita. Hän sanoo vankiloiden, juuri niiden joista hän tietää niin kovin paljon, olevan hyvä esimerkki, siksi että niiden rankaisutoimenpiteet ovat säännönmukaisia ja tapahtuvat järjestyksen puitteissa. Malky puristaa käsivarttani. Rauhoitu. Vankilassa väkivalta on ennakoitavissa, älä hiilly, hän puristaa käsivarttani lujemmin ja saa minut melkein hiiltymään. Vankilassa väkivalta on organisoitua, se on se ero. Väistämätön, iso ero. Toisin oli Richmondissa. Richmondissa ei ollut sääntöjä, oli vain loputtoman pitkä seisova hetki, jonka aikana kukaan ei tiennyt räjähtääkö tilanne käsiin. Niin ei käynyt, siksi me olemme voitolla. Malkyn aivoituksissa oli paljon asiaa, saman verran kuin ilmapallossa.

Sacramento

Pearlena on kumartunut riisumaan kenkänsä. Hän näyttää haavoittuvalta, nuorelta ja koskemattomalta. Hän näyttää myös nukelta, onnekseni, hopealta hohtavat hiukset pysyvät olkapäillä kuin liimattuna, täydellisinä, hänellä on peruukki. Rinnat pullistelevat ulos kaula-aukosta, en voi itselleni mitään, haluaisin rientää hänen luokseen, kietoa käteni hänen vyötärölleen, Martha juoksee samassa hänen ohitseen, minun naiseni, niin on määrätty. Martha vilkuilee taakseen, sinne suuntaan missä mustat pojat pitävät uhmakkaana julkista asenäyttelyä, juoksee, väistää partioautoa, joka kurvaa nurmikkoa ryöpyttäen kävelytielle, auto tulee vinossa, kylki edellä, jarruttaa ja pysähtyy juuri viime hetkellä. Pearlena hypähtää ilmaan. Partioautosta kompuroi ulos sacramentolainen poliisi, revolveri taivaalle kohotettuna, näen iskurin olevan auki, poliisi huutaa, tavallinen katukyttä, perheellinen ja vanha, huutaa Pearlenaa pysymään liikkumatta, virallinen poliisiääni melkein falsetissa. Pearlena seisoo ruohikolla hajareisin niin kuin olisi aikeissa pissata, paino päkiöillä, rinnat tulvien hameen kaula-aukosta, olemus, asento, vartalo näyttäen siltä, ettei hän ole aikeissa vahingoittaa korttakaan, hän on pelkkä turisti hopealtahohtavin hiuksin. Partioauton pysähtymään saanut toinen poliisi tähtää häntä auton oven takaa haulikolla.

Hieraisin päänahkaani, on tullut tavaksi, portailla David Tepet puhui radiopuhelimeen, ei häivähdystäkään intiaanista, pelkkä pukumies puhumassa amerikkaa kollegoilleen. Pääportailla on melkoinen kaaos, joku huutaa kuvernöörin olevan kunnossa vaikka kukaan ei ole ampunut laukaustakaan. Kuvernöörin turvamiehet työntyvät sisälle mustien ovimiesten auki pitelemistä ovista, kuvernööri heidän sisällään, kolmen henkensä puolesta pelkäävän ison jalkapalloilijan keskellä. Portaiden alapäässä nainen ohjaa, usuttaa koululaisryhmää juoksemaan, ne lähtevät kirmaamaan laumassa rakennuksen ympäri kuin lampaat, joilta on suljettu tie turvaan. David Tepet irrottaa suunsa radiopuhelimesta ja vilkaisee taivaalle. Puuttuu enää ilmatuki.

Siirryin mangolioiden taakse. Otin avaimen kaulastani ja avasin Krystowin peltisen eväslaatikon. Tepet vilahti pensaikossa, tuli hevoskastanjan takaa esiin, tervehdimme niukasti, hiki helmeili hänen kuparinruskealla otsallaan. Annoin hänelle ne muutamat liuskat, joille olin Hunters Pointin ulkokäymälän hämärässä kirjoittanut kaiken minkä tiesin ja vähän yli. Hän kääri paperit rullalle, sulloi ne hätäisesti povitaskuunsa, hänen vyöllään radiopuhelin rätisi ja kiroili. "Kiitos", Tepet sanoi, ei vaan hän pelkästään nyökkäsi, tulkitsin sen kiitokseksi, ja hän näytti peukaloa, tylppää peukalonpäätä kuin olisi lähdössä liftaamaan, ja avasi kouransa, maahan tipahti paketti. Laskin jalkani sen päälle. "Palataan asiaan", hän sanoi. "Tulen käymään, myöhemmin."
     "Ei, Mäyrämies", puistin päätäni tarmokkaasti. "Minä lähden nyt omille teilleni."
Tepet murahti, vilkuili ympärilleen, arvioi tilannetta, katsoi ohitseni, ei silmiin, ennen hän oli ollut aina niin suora ja vakaa.
     "Pidätkö huolen, etteivät ne kohtele tyttöä huonosti?" viittasin alas rinteeseen, kohti Pearlenaa jolle tehtiin laitonta ruumiintarkastusta. "Ne voivat olla aika kovakouraisia..."
Tepet nykäisi housunkaulustaan, kohensi ryhtiään, sulki radiopuhelimen, näyttävästi, vaan mitäpä sillä oli väliä. "Miksi sinä käräytit hänen miehensä?"
     "En käräyttänyt. Kerroin vain sille Noisetten kaverille, mitä olin kuullut."
     "Mutta sinä olit väärässä."
     "Missä suhteessa?"
     "Tai sitten sinä kuulit väärin. Vaan antaa sen asian nyt olla, Joey. Sinun tulevaisuudestasi minä haluan puhua."
Sylkäisin mielenosoituksellisesti jalkoihini. "Sepä ei kuulu enää sinulle", mumisin, suussa tuntui olevan jotain ylimääräistä, kuulin ääneni kuin oven läpi, kuulosti paksulta ja tukahtuneelta. Kumarruin nostamaan paketin jalkani alta, sulloin Wimpyn hampurilaiskääreen lounaslaatikkooni, tein sitten samat eleet kuin Tepet, kohensin ryhtiäni, nykäisin solmiota, pyyhkäisin polvista ruohonkorret.  "Menisit sanomaan niille, että antavat tytön olla. Pelkästä inhimillisyydestä."
Sitten kiirehdin tieheni. Menin puolijuoksua kaiken ryhdin unohtaneena, minulla ei ollut enää selkärankaa, kylmä vesi valui alas selkää alas. Salavapuiden alle päästyäni avasin peltilaatikon, hiestä lipsuvin sormin taittelin hampurilaiskääreen auki, setelipino tuntui hyvältä kädessä, puolen tuuman nippu viisikymppisiä, kosteiden seteleiden turvallinen, keskiluokkainen tuoksu sekoittui eltaantuneeseen paistinrasvaan. Sulloin puolen vuoden palkan housuihini. Jatkoin eteenpäin, pakotin jalat pysymään kävelyvauhdissa, menin sivuilleni katsomatta, ei vaan kerran pysähdyin, vilkaisin alas kävelytielle nähdäkseni vielä kerran Pearlenan, en nähnyt häntä enää mutta näin David Tepetin, suurikokoisen intiaanihahmon, rauhoittelemassa verenhimoisia maalaispoliiseja. Pearlenan peruukki saattoi vilahtaa partioauton takaikkunalla, en ole varma. Minä aina epäilinkin hänen kertomustaan, hänen miehestään, mutta ei sillä ole merkitystä. Ei oikein millään ole enää.

Martha ilmestyi rinnalleni melkein vaivihkaa. Nainen niin olematon, ettei sitä edes huomaa ajoissa. Kopautin peltilaatikon kantta tervehdykseksi, nielin sylkeä, en halunnut sanoa mitään etten puhuisi ohi suuni, purskahtaisi laulamaan, ei vaan itkuun, en minä sellaista pelkää.
   "Sinä tulit vähän myöhässä, juhlat on jo ohi", Martha irvi. Hänen kädessään on mikrofoni, jonka johto yltää hänen tyhjään käsilaukkuunsa, mikrofoni on vain turvakalu niin kuin pyssy poliiseille, niin kuin minulla on peltilaatikkoni, jonka kantta rummutan hermostuneesti. "Ne saivat Pearlenan", Martha jatkoi. "Meidän on mentävä auttamaan", sanoi hän vaativasti, tarttui minua käsivarresta, katsoi vaativasti, riidanhaluisesti, taisteluvalmiina, Martha joka tuntee viidennen lisäyksen ja mirandan, kaikki oikeudet paitsi omiaan. "Tule, tule nyt", hän hoputti.

Tartuin häntä ranteesta ja irrotin hänen sormensa, mitättömät linnunluut, käsivarreltani. "Anna olla. Ei meitä siellä enää kaivata, usko pois."

***

Tukahduttavan kuuma. Riiputin kättä ikkunasta, kokeilin miten kauan pystyin pitämään sormenpäitä peltiä vasten, tunsin kynnen pehmenevän, epämääräinen kivun aalto kulki lävitseni. Halusin pois, suihkuun, halusin tuonne, huoltoasman pesulinjalle, muiden kyytiin, halusin noihin autoihin, pois tästä. Pesulinjan päällä on ylöspäin nouseva sadepilvi, ilmaan höyrystyviä pisaroita niin kuin kuumilla lähteillä, sateenkaari heijastuu puiden väliin, tuosta jos mistä pitäisi ottaa valokuva. Sateenkaari Texacon merkin yllä, alla puhtaita autoja, Washingtonin ja Montanan laattoja, perheitä täynnä elämyksiä, pyörällä päästään, onnellisina.
Martha väänsi taustapeiliä. "Nyt ne tulevat", hän sanoi.

Autoletka kääntyi huoltamolle. Vanhoja autoja, joita ei olisi pelastanut mikään pesuohjelma, joita ei olisi huolittu mainoksiin, ei sateenkaaren alle, hymyileviin perheisiin. Vaaleanvihreä, lommoinen Volvo johti letkaa, ajoi bensapumpulle, muut autot jäivät kiltisti jonottamaan, autoista purkautui miehiä, sen näkee että niillä on karjuva nälkä niin kuin pantereilla vain voi olla, pitkä reissu takana ja kovan luokan esitys, lounasaika oli jäänyt monelta väliin, tuskin siinä kohtaa, niissä tutinoissa olisi maistunutkaan. Huoltoasema on hyvä paikka tankata, enää ei ole mikään muu mielessä kuin ruoka, valtava, massiivinen hampurilaisannos, tai kanansiivet, kuka ottaa enchilladan. Nälkä. Seurausta hengenvaarallisen operaation aiheuttaman jännityksen laukeamisesta. Kolkko, tyhjä tunne vatsanpohjassa tekee itsensä tiettäväksi siinä samassa, kun ihminen tuntee olevansa turvassa, se aiheuttaa vilunväreitä ja saa aikaan levotonta naurua, tahattomia lihaskramppeja, pakkoliikkeitä, samalla voi esittää kavereille voitontanssin, hyvä Denzil.
    "Vähän leuhkaa", mutisin.
    "Ole hiljaa", Martha kivahti. "Ne ovat sentään saavuttaneet jotain toisin kuin sinä."
Ovat tosiaan saavuttaneet. Päässeet vilauttamaan hampaitaan osavaltion pääkaupungin hallintokukkulalla kaikkien turistien silmien alla. Ne ovat päässeet lukemaan pikkuteesinsä pikkuvirkamiehille, jotka eivät kuuntele sanaakaan, joita ei muu kiinnosta kuin lakaista koko musta nahkatakkisakki napalmimaton alle. Ne saivat puhua pelkille pienille ihmisille, aseen voimin. Suuret ihmiset eivät alennu noiden kanssa minkäänlaisiin tekemisiin, ei koskaan meidänlaisten kanssa. Tietenkin se televisiossa näyttää hyvältä, kuulostaa radiossa kerrottuna, dramatisoituna, vielä paremmalta, pienikin teko, mitätön, kun tähän aikaan kesästä ei muualla mitään vähänkään isompaa tapahdu. Päivä on pulkassa. Paikalle kutsutut toimittajat ja kuvaajat ovat saaneet juttunsa ja filminsä, käärineet kamansa kasaan ja lähteneet. Meidän on tullut aika syödä, meidänlaisten rasvanahkojen. Huoltoaseman ilmastointi puhaltaa sateenkaaren alta, ilmaan höyryvän sumun läpi palaneen käryä, kokki on jäänyt ikkunaan tuijottamaan, paistinlasta ilmaan kohotettuna, hän katsoo suu auki uusien asiakkaiden vyöryä, laskee mielessään kylmiössä olevat lihapalat, haluaa kenties sanoa itsensä irti tai nostaa hintoja, jos ehtii. Samassa hän muistaa. Kokki rientää ulko-oven viereiselle ikkunalle ottamaan alas liitutaulua, johon on listattu päivän tarjous. Keittiö suosittelee grillattua kanaa, kolmekymmentäviisi senttiä annos, halpaa on. Ulkona mustat miehet osoittelevat kylttiä, läiskivät käsiä, hymyilevät leveästi. Kokki perääntyy kauemmaksi ikkunasta, katoaa varjoihin, nostaa palaneen pihvin paistolevyltä, rientää vessaan, siellä on piilopullo. Ulkona nälkäiset miehet keräävät kolehtia. Tiedotusministeri Cleaver kerää bensarahat, puhemies Seale dollarit kymmentä kanakoria vastaan.

Malky odotti liikennevaloissa lupaa kävellä. Hän piteli kylkeään, lerputti kieltään, oli juossut, raukka, koko matkan. Koko päivän. Malky läähätti eteenpäin valojen vaihduttua. Kadulta puski Volkkari meidän eteen, Prudence nousi autosta, autonkokoinen nainen."Minä kävelen nopeammin kuin tuo juoksee", hän sanoi. Ojensin Cortinan kylkeä vasten käristyneen käteni löysään tervehdykseen, Prudence ei vastannut. Malky laahusti öljysäiliön takaa, mies on aivan puhki.
     "Missä toiset ovat?" Prudence kysyi.
     "Ketkä toiset?"
     "Ne muut naiset..."
Martha naputti rattia ja tuhahti.
     "Jossain kävelyllä kai", vastasin. "Ehkä ostamassa postikortteja."
Prudence laittoi aurinkolasit päähänsä ja alkoi napittaa paitaansa kiinni, siinä silmieni alla.

***

Texacon edessä tiedotusministeri Cleaver on laskenut keräämänsä rahat, hän jakaa ohjeita koskien paluumatkaa, neuvoo ajamaan yksin, ei jonossa, ettei herätetä huomiota, enää sellainen ei ole tarpeen. Sen sanottuaan ja leikkiä laskevia, iloisia miehiä rauhoiteltuaan, hän antaa panttereille luvan astua sisälle kuppilaan. Sireenien ääniä. Kolmesta suunnasta ne tulevat, Sacramenton poliisin kamelianvalkoiset ja taivaansiniset autot. Punaiset valot lepattavat päivänvalossa. Kuusi, seitsemän, kahdeksan poliisiautoa piirittää tankkaamista odottavan autoletkan, ensimmäinen huuto. Megafoni karjuu laskemaan aseet, pitämään kädet näkyvillä. Kokki on ilmestynyt takaisin ikkunaan, tarjoilijatar on hänen rinnallaan. Panterit ovat jähmettyneet aloilleen. Aseita ei heillä ole, ne ovat autoissa, patruunapesät tyhjinä. Kädet ovat näkyvillä, tiedotusministeri Cleaver ja puhemies Sealen puristavat kätensä nyrkkiin, ne ovat täynnä kolikoita. Yksi panttereista liikahtaa hermostuneena, kohti ruskeaa Valiantia, vielä ehtii, sisään ja aseet esiin, mutta ne tyhjät patruunapesät, silti ehtii. "Meitä on enemmän kuin niitä", Denzil mutisee, hän on se Valiantia pälyilevä hermokimppu. Tiedotusministeri Cleaverin jalkoihin sataa kolikoita, kun hän nostaa arasti kätensä. Ilmassa on tappion makua, ruuankäryä, lämpöä sen verran kuin tavallisesti on toukokuussa, huoltoaseman pyöreiksi tallattujen purukumien ja öljyläikkien täplittämällä asvaltilla.

***

Malky on polvillaan maassa, hän manaa, penkoo reppuaan, päästelee irlantilaisia kirosanoja yrittäessään löytää uutta filmirullaa. Prudence tuuppii saappaallaan miestä. "Autoon siitä, heti", hän sähähtää, ja repii kameraa miehensä kaulasta. Malky katsoo vaimoaan kostein silmin, katsoo huoltoaseman piiritystilannetta, kiroaa viimeisen kerran ja alistuu. Hän kömpii Volkswagenin takapenkille, lyyhistyy sinne. Prudence heittää kameran jalkatilaan, läimäisee eteen taitetun etupenkin takaisin taka-asentoon, käy ratin taakse, ei edes katso meihin päin käynnistäessään auton. Kyllä minä tiedän. Ja ymmärrän. He ovat juuri saaneet San Franciscon kaupungin maksamaan heille tuhansien dollarin korvauksen keskenmenosta, he ovat juuri pääsemäisillään jaloilleen, on aika pysähtyä ja pysäyttää mies, jonka ei tarvitse enää koskaan syöksyä ehdoin tahdoin päin poliisien patukoita. Ja viedä Prudencea mukanaan.
     "Eivät Pantterit tuossa enää mitään valokuvaajaa kaipaa", sanoin.
Hullunkurisesti keikkuva, takapainoinen Volkkari kääntyi pois näkyvistä.
     "Vitun Jumalan nimeen...", Martha oli taittunut kumaraan kuin suojautuakseen, hän katseli ratinpuolien välistä huoltoasemaa, näki unelmiensa murskaantuvan tai ainakin tämän päivän. Tai ehkä hän näki uusia haasteita, uuden taistelun, en minä sen naisen pään sisään halua mennä.

Megafoni toistaa samaa virttä kuin olisi juuttunut.