sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Sähkömies


Mahdotonta kävellä rennon huolettomasti. Silloin kun pitää esittää. Vieläpä niinkin vaikeaa roolia kuin tavallista työmiestä, joka on matkalla rennon huolettomasti puistoon, ruokatunnille. Työmiehen olemuksesta olisi suotavaa näkyä, ettei hän ole koskaan istunut vankilassa, tämä on vaikeaa. Pitäisi olla ensinnäkin edes jonkinlainen aavistus siitä, minkälaista on olla työmies, tuntea luissaan se, että viikon jokaisena päivänä on työtä jäljellä, että on raadettava ja painettava vuodesta toiseen ja palattava aina uudestaan ja uudestaan kotiin, hoidettava perhe hiljaiseksi, ja taas sama uudelleen alusta. Pitäisi osata vihellellä ja löytää penkki, hymyillä salavapuiden alla juokseville oraville ja hieroa lunssipaksin peltistä pintaa kuin rukouskirjaa, haukata sitten maissileipää ja todeta, että tämä on hyvä elämä.

Minä en osaa tätä. En mitään tässä tavallisessa elämässä tarvittavista rennon huolettomista taidoista, minulla on ollut kylmä rauta niskassa syntymästä saakka. Ravistelin hartioitani. Tein sen yhtä paljon kaikesta tiedostani, kaikista puutteistani tuskastuneena kuin rentouttaakseni itseni, päästäkseni työmiehen rooliin. Oikaisin jalkani pitkäksi, tein sen varovasti, jo se paljastaa minut linnakundiksi, oioin jalkoja kuin vastassa olisi sellin vastapäinen seinä. Ja minä kävelen kuin kävelypihalla, sen näkee jokainen. En minä osaa, mutta on jatkettava. Ohitin nurmikentälle levitetyt liinat, niskassa kylmä rauta, mehua juovat perheet pysähtyvät katselemaan menoani, ne näkevät lävitseni, annan jalkojen viedä kiihtyvällä tahdilla, jäykällä askeleella, polvet eivät tahdo taipua, ne menevät kävelypihan uraa taas, ne varovat Andien menninkäistä, jolla on taskussa viilattu lusikka, ne väistävät peikot ja polulle vierineet arpakuutiot, ne polkevat mutaan tonttujen kuvalehdet ja pysyvät kaukana tavallisista, lomaa viettävistä perheistä, joilla on oikea koti.

Suuria vaikeuksia. En tahdo liikkua, paljastan itseni, en tahdo pysähtyä, pelkään paljastuvani, rupeavani huutamaan ääneen, pakko liikkua, vaikea hallita ruumista, kun se on liikkeessä, parempi istua alas, väkisin. Pysähdyn istumaan, väkisin. Puristan Krystowin punaista peltilaatikkoa sylissäni ja yritän olla kuin kuka tahansa päivätyöläinen, joka on saanut päähänsä tulla syömään kuvernöörin puutarhaan, täällä ei aivan hirveästi näy muita kaltaisiani. Minulla on väärä roolihahmo, olisi pitänyt esittää haravamiestä, puutarhuria, koirankakkojen poimijaa. Esitän sähkömiestä, minulla on salama denimkankaisen takin selässä, se tekee minusta uskottavan. Pelkkä työmies, nyt hetki vapaata, taidan olla epävarma huomisesta, huolissani tulevaisuudesta, rypistän otsaani miettiessäni miten saan palkan riittämään seuraavaan kuuhun, olen aito ja aidosti peloissani jokaisesta tulevasta päivästä, jona perheeni tarvitsee leipää ja vettä, ja sitten koittaa uusi yö. Puristan laatikkoa lujasti, rystyseni vaalenevat. Niin kuin nuorena poikana, kasvatuslaitoksessa, kiedoin käsivarret ympärilleni ja puristin niin että sattui. Halasin itseni, muita ei ollut.

Olen selvinnyt tänne asti kohtuullisesti. Ei tarvinnut kuin ostaa lippu pääteasemalle ja hypätä pitkänmatkan bussiin, helppoa. Ei tarvinnut kuin pysyä omalla paikallaan, sen minä osaan, kaksi tuntia, ei mitään ongelmaa, taisin torkahtaa välillä, minulta jäi väliin puolessavälissä matkaa ollut levähdyspaikka, jotkut kävivät siellä kahvilla. Minun tarvitsi istua vain ja torkahtaa välillä. Kunnes lopulta oli kerättävä kassi syliin noustava ja poistuttava bussista. Oli mentävä vessaan, vessaan ei pääse. Mene poika nurkan taakse. Nurkan takana on typerää vaihtaa päälle sähkölaitoksen siniset vaatteet.  

On toukokuu, tulossa kuuma päivä. Täällä on nihkeää, Sacramentossa, outojen kasvien siitepöly kiusaa, tai niiden tuoksu. Päänahka kutiaa, se hilseilee vaikka ilmankosteus on mitä on, pitäisi olla sopiva, pää siis märkii, kohta siihen kasvaa sammalta. Korvassa nykii hermo, iholle nousee kylmännäppylöitä. Näen Prudencen ja Malkyn tulevan oikeustalolta, heidän ilmeestään näkee että on tapahtunut iloisia asioita, ehkä he ovat viimein saaneet toisensa, muutenkin kuin virallisesti, en minä tajua rakkaudesta mitään, sen puutteesta tiedän paljonkin, joko kerroin halailleeni itseäni kasvatuslaitoksessa? Malky ja Prudence, mikä pari. Varsin epätodennäköinen ja silti aivan päivänselvä. Heillä on hetki aikaa istua nurmikolle, Malky kaivaa repustaan pullon halpaa Thunderbirdiä ja vielä toisenkin pullon, litteän taskumatin. Prudence nostaa kätensä ilmaan, on estelevinään, hänen äänensä kohoaa. Malky vetää Prudencen karhumaisten käsiensä väliin, he suutelevat. Hän ottaa repusta heille juomamukit ja kameran tietenkin, avaa pullot, kaataa juomat, itselleen taskumatista. Tuota menoa he ovat kohta riehakkaalla tuulella. Ja silti tavallisia. He ovat kuten kuka tahansa lehvien alla. Malkyn päässä taiteellinen hattureuhka, hieman kallella niin kuin mieskin. Valkoinen liina Prudencen hiuksissa, Malkyn sormet näpelöivät nappeja auki, käsi ujuttautuu naisen paidan sisään, eikö tuota voisi tehdä jossain muualla, joskus toiste. He ovat kuin kuka tahansa. Kameraan on viritetty ajastin, he hymyilevät ja kippistävät, aurinko valaisee heidän suurta päiväänsä. Lähden eri suuntaan.

Kannattelen rinnallani punaista eväslaatikkoa, jonka kylkeen on kaiverrettu omistajan nimi ja osoite. Krystow, Page Street 690, S.F. Vaikea uskoa, että kukaan tosissaan uskoisi, jos joku minusta niin paljon kiinnostuisi – miksi minä en kiinnosta ketään? – että neekerin nimi voisi olla Krystow. Toisaalta onhan sitä kummempaakin nähty, neekereitä poliiseina esimerkiksi, ja intiaaneja. Olen niin ollen mahdollinen. Puolalainen neekeri, aivan ei se ole pois suljettua, en minä tiedä kuka oikea isäni oli, tiedä vaikka olisi ollut itse Amerikan presidentti tai Al Capone. Tai puolalainen teurastaja, jonka äpäräpoika piipahtaa tänään lounaalla kuudenkymmenen mailin päässä kotiosoitteesta, vaikea sellaista on vain uskoa. Mitätön yksityiskohta. Voinhan olla niin pirun kova luu sähkömieheksi, että palvelujani kaivataan osavaltion joka kolkassa.

Puisto näyttää kauniilta puiden läpi tulevassa valossa. Valtiopäivätalon pääportailla parveilee perheitä, leppeän tuulenpuuskan hyväilemiä toukokuun raikkaita turisteja. Joillain äideillä on tyylikkäitä hattuja, joita he joutuvat pitelemään hetken aloillaan, kiinni silkkihansikkaalla peitetyllä kapealla kotirouvan kädellään. Tyylikkäät hatut ja kissansilmälasit, kesäiset mekot, käsilaukut, korkokengät. Isillä on olkihattu ja solmuke viivasuorassa. Vielä hetki sitten, piknikliinalla aterioidessa, solmuke sai olla rennosti auki, siinä tupakkaa poltellessa ja rasavillin jälkikasvun tukkaa pörröttäessä. Joillain on kaitafilmikamera. Toivottavasti he tajuavat säästää filmiä. Täydellinen päivä. Ja minä siirryn sivuun täydellisesti roolini omaksuneena. Kahlaan kameliaistutusten läpi, samassa valtiopäivätalon pääportaikon yläpuolella oleva kello lyö kaksitoista. Pyöreän tornin kupoli hohtaa auringossa, samoin portaikon päässä odottavat muhkeat pylväät. Perheet näyttävät pieniltä niiden juurella. Rakennus tekee vaikutuksen lapsiin, ei mitään väliä, että isä tietää tämän olevan pienempi kuin Valkoinen Talo tai senaatti tai mikä muu tahansa samanlainen temppeli, joita tässä maassa on vähintään yhtä monta kuin osavaltioita. Minä pyörryn kohta tähän kuumuuteen, vai onko tämä pelkoa? Vatsaa kiristää. Vain Havaijilta puuttuu kreikkalainen temppeli, siellä kokoonnutaan edelleen risumajaan päättämään suurista asioista. Alaskassa kaivaudutaan karhujen sekaan luolaan, isi on kuvannut nekin paikat. Tänään kuvataan vielä oikeustalo ja postitalo ja Bank of Americanin julkisivu, sitten koittaa ruoka-aika, isi aikoo syödä kunnolla.

Mikäpä tässä on ollessa. Nuo tuolla auringossa, minä varjossa syleilemässä punaista peltilaatikkoa, minä varjoissa häpeillen virttynyttä työtakkiani, jossa on Marthan lakanakankaasta leikkaama ja ompelema salama selässä. Piikkipensaiden takana on pysäköintialue. Pölyinen Ford tukkii puupaneelipintaisen farmariauton ja turistibussin pääsyn ajotielle. Fordin takana on vaaleanvihreä Volvo. Autot pohtivat hetkisen keskenään mikä niistä on velvollinen väistämään, sanaakaan ei vaihdeta rattien takana, katsellaan vain, kukaan ei aio antaa periksi. Vanhassa Fordissa ja vaaleanvihreässä Volvossa on jotain epäilyttävää. Lopulta puupaneelisen farmarin kuljettaja nousee autosta, miehellä on kukallinen paita ja vaaleat housut. Hän viittilöi ystävällisesti Fordia väistämään, hymyilee etupenkillä olevalle naiselle, takapenkillä roikkuu lapsia. Mies selittää umpimieliselle Fordin maskille jotain, kädet heiluvat, paksu karvakerros peittää käsivarsia, työtä tehneen miehen käsivarret. He eivät pääse lähtemään, jollei Ford väistä, ja he ovat muuten juuri lähdössä. Hyvässä hengessä mies tämän kaiken viittilöi. Fordista nousee musta mies, jolla on musta villapaita, musta nahkatakki ja mustat aurinkolasit. Farmariauton kuljettaja perääntyy askeleen autonsa oven taakse mutta jatkaa sinnikkäästi elehtimistään kunnes vaikenee. Fordin loputkin ovet aukeavat, esiin nousee kolme uutta, yhtä mustaa miestä, yksi avaa takaluukun ja ottaa esiin haulikon. Myös Volvon ovet ovat auenneet, lisää nuoria, mustia miehiä työntyy esiin, kukaan ei sano mitään, eivät puhu toisilleen eivätkä edes katso farmariauton kuljettajaa, joka on jäänyt suu auki katsomaan miten autojen takakontista aletaan kerätä kivääreitä ja haulikoita. Fordia ajanut mies työntää lippaan konepistooliin ja ojentaa sen farmariautoa kohti. Turistibussi lähtee hitaasti peruuttamaan kauemmaksi, pysäköintialueen toiseen päähän, ehkä sieltä pääsee jonkun kumpareen läpi ulosmenotielle. Mustia miehiä, paljon mustia miehiä. Niitä nousee kadun varteen parkkeeratuista autoista, niitä nousee kaksinkappalein japanilaisen moottoripyörän selästä, kaikilla on hetken kuluttua ase kädessä. Turistibussi jatkaa peruuttamista kiihtyvällä vauhdilla, sen ovi mätkähtää kiinni, avonaisiin ikkunoihin ilmestyy vitivalkoisia kasvoja ja yksi innokas lapsenpää. Farmariauton kuljettaja kumartuu kuuntelemaan auton sisältä saamiaan neuvoja, karvaiset käsivarret vavahtelevat raivosta, mies luikahtaa autoon, vetää oven varoen kiinni, ei halua pitää enää melua itsestään. Farmariauto peruuttaa sinne minne bussikin, vain kuljettajan taaksepäin vääntynyt pää ja punainen niska näkyy, muut autossa ovat painaneet päänsä alas.

Mustat pantterit ryhtyivät lataamaan aseitaan. Tekevät sen suurieleisesti siinä kaikkien nähden, yleisellä paikalla, silmiä raastavassa auringonpaisteessa. He asettivat kiväärit ja panosrasiat ja hansikkaat ja aurinkolasit ja baretit autojensa konepellille, kertasivat ohjesäännön ja jakoivat toisilleen purukumia. Kiväärien lukot rasahtelivat, panokset kilahtelivat, autoissa soi perinnemusiikki, kaikki ovat samalla kanavalla. Vahatuissa autoissa äidit pitelivät lapsistaan, isät kameroistaan, nyt jos on käynyt valokuvauskurssin, tietää että tuollainen kohde on vaikea. Valtiopäivätalon pyöreästä seinästä heijastuva aurinko tekee mustiin pukeutuneista miehistä pelkkiä varjoja, se tekee rasvatuista ja kiillotetuista aseista pelkkiä hohtavia keppejä, vain autot kamera tallentaa oikein, korostaa niiden likaisuutta, vanhuutta, niiden julmuutta. Niitä isiä harmittaa, joilta filmi loppui jo jätskijonossa. Ei auta muu kuin eläytyä, pitää silmät apposen auki ja imeä jokainen hetki ilman filtteriä, on vain toivottava parasta, että muisti jaksaa vastaanottaa kaiken, naiset ja lapset pää alas.

Denzil Lewsilta petti pokka. Hän räjähti nauruun, naurun kohteena on pysäköintialueen toisessa päässä edestakaisin jurnuttava farmariauto, joka etsi ulospääsyä kuin labyrinttiin suljettu hiiri. Turistibussin ikkunassa välähti salamavalo, miten typerää. Tällaista päivää ei olisi saanut kirkkaammaksi edes pommilla. Pysäköintialueen vartija on jättänyt koppinsa ja vetäytynyt luodinkantaman ulottumattomiin, niin hän luulee, ei ole varma, menee varmuuden vuoksi vielä puiden taa, luihu hahmo, ja puhui radiopuhelimeen, toisessa päässä kuuntelee vartijan pomo, pyytää toistamaan, ei usko korviaan. Vartija ei oikein usko itsekään mitä sanoo, ei osaa pukea sanoiksi mitä näkee. Ruuhka täällä nyt ainakin on. Ja neekereitä. Ne taitava olla niitä Mustia panttereita, näyttävät ainakin sellaisilta, panttereilta, ja tottahan ne tunnistaa niiden aseista, ne ovat aina niiden kanssa. Eivät vain vielä kertaakaan näin kaukana täällä. Vartijan pomo pyytää miestä rauhoittumaan ja hakemaan suojaa, ja ennen muuta tarkentamaan mitä helvettiä siellä oikein tapahtuu. Pomo vaatii alaistaan lisäämään yksityiskohtia, elävöittämään ja värittämään tuollaisessa tilanteessa, kun kesäksi palkatun parkkipaikan vartijan vatsaa kipristää hätä. Vartija pinnistelee. Aseet niillä on, jokaisella, niitä on ainakin sata, ja aseet joka iikalla, että ovatko ne lataamattomia, mistä sen tietää, tietää sen aivan oikein, niitä ladataan juuri, aseet ovat näkyvillä, ovat varmasti. Kertooko joku, mitä pitää tehdä. Ei voi tehdä mitään, minä sanon. Ne eivät ole rikkoneet lakia. Vartija ei ehkä tiedä sitä, hänen pomonsa tietää, siksi hän on töissä valtiopäivätalolla. Pomo tietää, ettei mitään muuta voi tehdä kuin vääntää poliisin puhelinnumeroa ja pyytää tukea, ei tämä tähän jää. Ollaan kuitenkin osavaltion pääkaupungissa, Capitolilla. Sentään vähän eri asia kuin olla pitkäpiippuisten kanssa vuorilla kanijahdissa, täällä on ihmisiä, kuvernööri on täällä tänään, voi herttanen, kuvernööri Reagan on täällä tänään.
Kolme mustaa miestä tuijottaa vartijaa, joka pitää käden kaukana asekotelosta, nekruilla on kiväärit joiden kantama riittää, vartijalla ei riitä enää kantti. Hän laskee radiopuhelimen ja käpertyy vatsaansa pidellen. Hän uikuttaa armoa.
Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota, kuvitelmaa, en minä voi tietää kipristeleekö luihun vartijan vatsa niin kuin minun vatsaani kiristelee vähemmästäkin. En minä voi tietää kenelle luihu vartija puhui mutta sen tiedän, ettei siitä mitään hyötyä ole, ettei vartijaa kukaan osaa neuvoa tekemään yhtään mitään. Tällaiseen opetetaan varautumaan ainoastaan sodassa, ja luihu mies ei ole käynyt armeijaa, sen näkee vartalosta, vaappuvasta, lihaksettomasta varresta, joka perääntyy epävarmoin askelin, takaperin kävellen lehvästöjen kätköihin, viimeiseksi vihreässä lehtiviidakossa vilahtavat juoksuun lähtevät kantapäät.
Pantterit purskahtavat nauruun, läiskivät käsiä, samat eleet tulevat vielä toistumaan, ja sama nauru. Mutta naurun läpikin he tietävät, että joku on jo saanut tiedon heidän yllätysvisiitistään, he tietävät että joku soittaa eteenpäin, luihun vartijan pomo kenties, ja käynnistää hälytyksen, haloo, onko poliisilla, ette ikinä usko mitä täällä tapahtuu, meillä Sacramentossa. Idylli särkyy. Ennen niin rauhallinen paikka, jossa ei tavata edes mellakoivia opiskelijoita, joskus joku perheriita selvitetään, putsataan hieman liikaa juonut virkamies kadulta, lukiotyttöjä ohjeistetaan kotiintuloajoista, vuorilla metsästetään salakaatajia ja kutsuntoja pakoilevia nuorukaisia. Maailma muuttuu. Pääpoliisiasemalla käsi puristaa kuuloketta. 


Sotaleikit

 
Malky lönkötteli posket punaisina kameliatarhan poikki. Prudence tulee valmista polkua, inkiväärinväriset hiukset hulmuavat kuin liekit. Pullot ovat jääneet jalavan alle, samoin kaikki häveliäisyys, Prudencella on nappi auki navan kohdalta, hätäinen kähmintä ei ole edennyt sen pidemmälle, sacramentolaisessa puistossa suoritettu pikanainti olisi ollut hieno päätös pitkälle oikeusprosessille, ja nyt pantterit olivat onnistuneet sotkemaan kaiken. Malky ei näyttänyt pettyneeltä, tai mikä sen tietää, hyvin hän sen kätki joka tapauksessa, kameran taakse. Hän räpsi minkä ehti, repi lahjetta irti piikkipensaasta ja kuvasi, kuvista tulee tärähtäneitä. Kaveri on opiskellut vuosikaudet ja jälki on entistä kehnompaa. Se mitä Malky sai aikaan poikasena, siinä sentään oli jotain ideaa. Sen jälkeen kun on kymmenen vuotta perehtynyt taiteisiin, kaikkiin maailman seitsemään taidelajiin, hän on tullut siihen tulokseen että suttuinen ulkoasu korostaa sisällön kauneutta. Hän yrittää todistaa sitä niin ulkomuodollaan kuin räsähtäneillä kuvillaankin. Mutta Malkylla on suuri sydän, hän uskoo oikeudenmukaisuuteen, hän haluaa uskoa rotujen väliseen tasa-arvoon, hän haluaa uskoa panttereiden kykenevän muuttamaan maailmaa. Ennen hän oli arka ja vetäytyvä, nyt, samalla kun hänen valokuvansa ovat muuttuneet rumemmiksi, hän on kääntynyt kannattamaan suoraa toimintaa, nykyisin hän tietää ettei iskulauseilla paranneta maailmaa, siinä sairastuu vain huutaja. Mutta on hyviä iskulauseita ja latteuksia, panttereiden ovat jälkimmäisiä. Niiden yksinkertaisista vaatimuksista väännetään mehut samassa kun ne sanotaan, sanojen sisältö kääntyy itseään vastaan, niille nauretaan, ne ovat yhtä helppoja pilkan kohteita kuin ampumaradan maalitaulut, mitä ne ovatkin. Malky liihottelee omissa korkeuksissaan. Hän napsii kömpelöllä kameralla epätarkkoja kuvia tyypeistä, joista ei saa mitään selvää. Sacramenton poliisin partio on porhaltanut paikalle, huomannut panttereiden arsenaalin ja yrittää sanojen voimalla saada autot kääntymään. Pantterit pysyvät hiljaa, kiväärit lepäävät käsivarsilla, piiput osoittavat ilmaan. Turistibussi peruuttaa nurmikolle, samoin farmariauto. Nurmelle ajaa myös vellinkeltainen Cortina, joka tulee paikalla myöhässä, sillä sitä ajaa nainen. Tuulilasiin on kiinnitetty Oakland Tribunen pressikortti. Denzil Lews ja Eldridge Cleaver ajavat Fordin ja Volvon oikeille paikoille. Kolmekymmentä miestä odottaa parijonossa, kukaan ei sano poliisille sanaakaan, mitä se niille kuuluu mitä heillä on mielessä.

Pitelin kiinni valtiopäivätalon valkoiseksi rapatusta seinästä, kiersin rakennuksen ympäri, tulin holvikaarelle, jonka läpi kulkemalla pääsi puutarhaan, yksityisalueelle. Siellä on patsaita ja suihkulähde. Patiolla on toimittajien piirittämä koululaisryhmä ja koululaisten keskellä päätä pidempänä hymyilee leveästi elokuvanäyttelijä Ronald Reagan, kuvernööri. Hän puhuu sukkelia. Hän osaa pikkupuheet. Pieniin eivät aivan kaikki nokkeluudet uppoa. Hänen roolinsa hukkuu lasten kiljahduksiin, lapset ovat enemmän kiinnostuneita suihkulähteestä ja sitten vielä enemmän kävelytietä nousevasta aseistetusta joukkiosta. Toimittajat huomaavat saman. Valokuvaajat lähtevät juoksemaan sinne, he eivät kahta käskyä tarvitse, sitä paitsi osa heistä on saanut etukäteen vinkin, että tänään on ohjelmassa muutakin kuin lettipäisten koulutyttöjen kuvaaminen. Kuvernöörin turvamies, joka vielä äsken oli flirttaillut nuorelle opettajattarelle, ei tunnu tietävän mitä tehdä. Sitä on ilmassa tänään. Parasta kuitenkin viedä päällikkö sisälle. Kävelytiellä piiput sojottivat taivaalle, panttereita seurasi kaksi poliisia, heidän jäljessään, säällisen etäisyyden päässä seurasi kokonaisia perheitä, myös farmariauton kuljettajan perhe, viimeisinä tulivat Martha, Pearlena sekä neiti Jones. Fyllis on kotona lasten kanssa. Koululaiset kurkottelevat ruusupensaiden yli, toimittajat heidän ylitseen ja valokuvaajat ovat jo ehtineet pitkälle rinteeseen. Toimittajat päättävät seurata, mutta löysemmin askelin, heidän hetkensä tulee myöhemmin. He ovat sanovinaan hyvästit kuvernöörille, tuskin kiittävät tarjoilusta, tiedonvälitys repii toiseen suuntaan, laumahenki voittaa, aseistetut mustat voittavat sukkelan kuvernöörin, niin  ne tekevät tänään. Lapset hyppivät innoissaan, hieno esitys, hyvä, hyvä, nuo ovat salaisia poliiseja, yövartijoita, mahtava päivä, letit heiluvat, pojilla on pieni käsi nyrkissä, opettajatar komentaa poikia lopettamaan huutamiseen, tässä ei ole mitään hyvää. Lapset eivät tajua. Mustat miehet ovat vain mustia miehiä, Vasta myöhemmin isä kertoo ja äiti kertoo, etteivät ne olleet yövartijoita eivätkä puutarhureita niin kuin heille valehdellaan sitten kun heidät on tuupittu patiolta sisälle kongressiedustajien seurusteluhuoneeseen. Pullea pikkutyttö ei välitä hyppiä toisten lailla, hän katselee minua uteliaana, silmät viiruina, pieni lapsi, pullea ja tarkkaavainen, katsoo niin kuin ei katsota mitätöntä sähkömiestä vaan niin kuin katsotaan koulukirjan yli kävelevää koppakuoriaista. Minä en mene ohikulkijasta enkä isän turistikaverista enkä hyönteismyrkynlevittäjästä enkä kesäleirin perunankuorijasta. Minä menen viihteestä. Pääkoppa kraattereilla, korva puhki. Jos hiisi asuu sängyn alla, se voisi olla tämännäköinen, mutta tyttö ei pelkää mörköjä, hänestä voi tulla isona vielä biologi. Siinä me seisomme vastatusten, hän osoittaa minua, kädessäni olevaa punaista laatikkoa.
     ”Mitä sinulla on siinä?”
     ”Tässä?” hymyilen, ja tiedän hymyni muistuttavan irvistystä. ”Jos tämän avaa niin muuttuu sammakoksi.”
     ”Narraat.”
     ”Eikö sinun pitäisi mennä muitten perässä sisälle?”
     ”Kuka sinä olet?” tyttö kysyi ja kallisti päätään, valmiina sulkemaan minut lasipurkkiin ja laittamaan nimilapun kylkeen.
     ”Älä pelkää”, vastasin.

Opettajattaren johdolla, kuvernöörin turvamiehen pitäessä patiolta sisälle vieviä kahdeksanruutuisia pariovia auki, livahtavat koululaiset turvamiehen käsien alta yksi toisensa jälkeen seurusteluhuoneeseen, opettajatar sujahtaa sisään viimeisenä, taakseen kurkkivaa pulleaa pikkutyttöä edellään tuuppien. Kuvernööri Reagan on kadonnut jonnekin valtiopäivätalon sisempiin huoneisiin, sellaisiin joissa ei ole ikkunoita, tämä on jälkikäteen kuultua. Pensasaidan läpi syöksyy pukumies pistooli kädessä, juoksee kohti, hei, hetkinen. Minä olen vain kääntymässä, katso vaikka, ei täältä mitään asetta tule. Ne vetävät yhdessä maihin, parioville jäänyt kuvernöörin turvamies ja pitkin nurmen pintaa pyörivä pukumies, joka pyörii yhtä soittoa aina patiolle saakka, sitä pitkin pyörii paremmin. Ovi rämähtää kiinni, olen yksin valtiopäivätalon puutarhassa. Äsken vielä korvassani humisi, nyt on hiljaista, vain suihkulähde solisee, vesipisaroita tarttuu kasvoihin, tuntuu mukavan viileältä. Kahdeksanruutuisen oven toiseksi alimpaan ikkunaan ilmestyvät pullean tytön tarkkaavaiset kasvot, hänet kiskaistaan saman tien pois. Jään odottamaan. Kaikki ovat poissa. Jokainen yksilönvapautta arvostava toimittaja on yhtenä lauman loikkinut valokuvaajiensa jäljessä rinteeseen. Kukaan ei välitä minusta. Kaikki katsovat väärään suuntaan, minä olen vain, sähkömies. Tuolla Malky hölkkää ympäri panttereiden armeijaa, toivoisi miesten pysähtyvän edes hetkeksi, että saisi hyvän kuvan, siitä huolimatta hänellä on hurmioitunut ilme. Prudence lampsii perässä, vartoi selustaa, napa näkyy. Hän saa Denzil Lewsin erkanemaan hetkeksi joukkiosta, pyytää kenties kommenttia, Lews huomaa Prudencen avonaisen paidan. Mitä kuuluu, teille kuuluu hyvää. Käännyn, kun kuulen pariovien aukeavan. Kuvernöörin turvamies tulee kädet alhaalla, rauhoittelevin elein ulos ja istahtaa pation seinustalla olevalle penkille. Hän osoittaa pientä pöytää, jolla on laseja ja mehukannu. Penkin pinta on kiveä, se tuntuu mukavan viileältä. Miehestä lähtee väkevä myskin tuoksu. Penkin käsinojaan on kaiverrettu päivämäärä, sydän ja nuoli. ”Kukaan perkele osaa varoittaa ajoissa”, turvamies puuskahtaa. Hän ottaa punaisen peltilaatikon kädestäni, vilkaisee minua varmistaakseen, että se on okei, avaa laatikon ja jää katsomaan laatikossa olevaa käsikranaattia hämmentyneenä. ”Annoin pojalle samanlaisen”, hän naurahtaa väkinäisesti. ”Sotaleikkeihin.”

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Sacramento

Pearlena on kumartunut riisumaan kenkänsä. Hän näyttää haavoittuvalta, nuorelta ja koskemattomalta. Hän näyttää myös nukelta, onnekseni, hopealta hohtavat hiukset pysyvät olkapäillä kuin liimattuna, täydellisinä, hänellä on peruukki. Rinnat pullistelevat ulos kaula-aukosta, en voi itselleni mitään, haluaisin rientää hänen luokseen, kietoa käteni hänen vyötärölleen, Martha juoksee samassa hänen ohitseen, minun naiseni, niin on määrätty. Martha vilkuilee taakseen, sinne suuntaan missä mustat pojat pitävät uhmakkaana julkista asenäyttelyä, juoksee, väistää partioautoa, joka kurvaa nurmikkoa ryöpyttäen kävelytielle, auto tulee vinossa, kylki edellä, jarruttaa ja pysähtyy juuri viime hetkellä. Pearlena hypähtää ilmaan. Partioautosta kompuroi ulos sacramentolainen poliisi, revolveri taivaalle kohotettuna, näen iskurin olevan auki, poliisi huutaa, tavallinen katukyttä, perheellinen ja vanha, huutaa Pearlenaa pysymään liikkumatta, virallinen poliisiääni melkein falsetissa. Pearlena seisoo ruohikolla hajareisin niin kuin olisi aikeissa pissata, paino päkiöillä, rinnat tulvien hameen kaula-aukosta, olemus, asento, vartalo näyttäen siltä, ettei hän ole aikeissa vahingoittaa korttakaan, hän on pelkkä turisti hopealtahohtavin hiuksin. Partioauton pysähtymään saanut toinen poliisi tähtää häntä auton oven takaa haulikolla.

Hieraisin päänahkaani, on tullut tavaksi, portailla David Tepet puhui radiopuhelimeen, ei häivähdystäkään intiaanista, pelkkä pukumies puhumassa amerikkaa kollegoilleen. Pääportailla on melkoinen kaaos, joku huutaa kuvernöörin olevan kunnossa vaikka kukaan ei ole ampunut laukaustakaan. Kuvernöörin turvamiehet työntyvät sisälle mustien ovimiesten auki pitelemistä ovista, kuvernööri heidän sisällään, kolmen henkensä puolesta pelkäävän ison jalkapalloilijan keskellä. Portaiden alapäässä nainen ohjaa, usuttaa koululaisryhmää juoksemaan, ne lähtevät kirmaamaan laumassa rakennuksen ympäri kuin lampaat, joilta on suljettu tie turvaan. David Tepet irrottaa suunsa radiopuhelimesta ja vilkaisee taivaalle. Puuttuu enää ilmatuki.

Siirryin mangolioiden taakse. Otin avaimen kaulastani ja avasin Krystowin peltisen eväslaatikon. Tepet vilahti pensaikossa, tuli hevoskastanjan takaa esiin, tervehdimme niukasti, hiki helmeili hänen kuparinruskealla otsallaan. Annoin hänelle ne muutamat liuskat, joille olin Hunters Pointin ulkokäymälän hämärässä kirjoittanut kaiken minkä tiesin ja vähän yli. Hän kääri paperit rullalle, sulloi ne hätäisesti povitaskuunsa, hänen vyöllään radiopuhelin rätisi ja kiroili. "Kiitos", Tepet sanoi, ei vaan hän pelkästään nyökkäsi, tulkitsin sen kiitokseksi, ja hän näytti peukaloa, tylppää peukalonpäätä kuin olisi lähdössä liftaamaan, ja avasi kouransa, maahan tipahti paketti. Laskin jalkani sen päälle. "Palataan asiaan", hän sanoi. "Tulen käymään, myöhemmin."
     "Ei, Mäyrämies", puistin päätäni tarmokkaasti. "Minä lähden nyt omille teilleni."
Tepet murahti, vilkuili ympärilleen, arvioi tilannetta, katsoi ohitseni, ei silmiin, ennen hän oli ollut aina niin suora ja vakaa.
     "Pidätkö huolen, etteivät ne kohtele tyttöä huonosti?" viittasin alas rinteeseen, kohti Pearlenaa jolle tehtiin laitonta ruumiintarkastusta. "Ne voivat olla aika kovakouraisia..."
Tepet nykäisi housunkaulustaan, kohensi ryhtiään, sulki radiopuhelimen, näyttävästi, vaan mitäpä sillä oli väliä. "Miksi sinä käräytit hänen miehensä?"
     "En käräyttänyt. Kerroin vain sille Noisetten kaverille, mitä olin kuullut."
     "Mutta sinä olit väärässä."
     "Missä suhteessa?"
     "Tai sitten sinä kuulit väärin. Vaan antaa sen asian nyt olla, Joey. Sinun tulevaisuudestasi minä haluan puhua."
Sylkäisin mielenosoituksellisesti jalkoihini. "Sepä ei kuulu enää sinulle", mumisin, suussa tuntui olevan jotain ylimääräistä, kuulin ääneni kuin oven läpi, kuulosti paksulta ja tukahtuneelta. Kumarruin nostamaan paketin jalkani alta, sulloin Wimpyn hampurilaiskääreen lounaslaatikkooni, tein sitten samat eleet kuin Tepet, kohensin ryhtiäni, nykäisin solmiota, pyyhkäisin polvista ruohonkorret.  "Menisit sanomaan niille, että antavat tytön olla. Pelkästä inhimillisyydestä."
Sitten kiirehdin tieheni. Menin puolijuoksua kaiken ryhdin unohtaneena, minulla ei ollut enää selkärankaa, kylmä vesi valui alas selkää alas. Salavapuiden alle päästyäni avasin peltilaatikon, hiestä lipsuvin sormin taittelin hampurilaiskääreen auki, setelipino tuntui hyvältä kädessä, puolen tuuman nippu viisikymppisiä, kosteiden seteleiden turvallinen, keskiluokkainen tuoksu sekoittui eltaantuneeseen paistinrasvaan. Sulloin puolen vuoden palkan housuihini. Jatkoin eteenpäin, pakotin jalat pysymään kävelyvauhdissa, menin sivuilleni katsomatta, ei vaan kerran pysähdyin, vilkaisin alas kävelytielle nähdäkseni vielä kerran Pearlenan, en nähnyt häntä enää mutta näin David Tepetin, suurikokoisen intiaanihahmon, rauhoittelemassa verenhimoisia maalaispoliiseja. Pearlenan peruukki saattoi vilahtaa partioauton takaikkunalla, en ole varma. Minä aina epäilinkin hänen kertomustaan, hänen miehestään, mutta ei sillä ole merkitystä. Ei oikein millään ole enää.

Martha ilmestyi rinnalleni melkein vaivihkaa. Nainen niin olematon, ettei sitä edes huomaa ajoissa. Kopautin peltilaatikon kantta tervehdykseksi, nielin sylkeä, en halunnut sanoa mitään etten puhuisi ohi suuni, purskahtaisi laulamaan, ei vaan itkuun, en minä sellaista pelkää.
   "Sinä tulit vähän myöhässä, juhlat on jo ohi", Martha irvi. Hänen kädessään on mikrofoni, jonka johto yltää hänen tyhjään käsilaukkuunsa, mikrofoni on vain turvakalu niin kuin pyssy poliiseille, niin kuin minulla on peltilaatikkoni, jonka kantta rummutan hermostuneesti. "Ne saivat Pearlenan", Martha jatkoi. "Meidän on mentävä auttamaan", sanoi hän vaativasti, tarttui minua käsivarresta, katsoi vaativasti, riidanhaluisesti, taisteluvalmiina, Martha joka tuntee viidennen lisäyksen ja mirandan, kaikki oikeudet paitsi omiaan. "Tule, tule nyt", hän hoputti.

Tartuin häntä ranteesta ja irrotin hänen sormensa, mitättömät linnunluut, käsivarreltani. "Anna olla. Ei meitä siellä enää kaivata, usko pois."

***

Tukahduttavan kuuma. Riiputin kättä ikkunasta, kokeilin miten kauan pystyin pitämään sormenpäitä peltiä vasten, tunsin kynnen pehmenevän, epämääräinen kivun aalto kulki lävitseni. Halusin pois, suihkuun, halusin tuonne, huoltoasman pesulinjalle, muiden kyytiin, halusin noihin autoihin, pois tästä. Pesulinjan päällä on ylöspäin nouseva sadepilvi, ilmaan höyrystyviä pisaroita niin kuin kuumilla lähteillä, sateenkaari heijastuu puiden väliin, tuosta jos mistä pitäisi ottaa valokuva. Sateenkaari Texacon merkin yllä, alla puhtaita autoja, Washingtonin ja Montanan laattoja, perheitä täynnä elämyksiä, pyörällä päästään, onnellisina.
Martha väänsi taustapeiliä. "Nyt ne tulevat", hän sanoi.

Autoletka kääntyi huoltamolle. Vanhoja autoja, joita ei olisi pelastanut mikään pesuohjelma, joita ei olisi huolittu mainoksiin, ei sateenkaaren alle, hymyileviin perheisiin. Vaaleanvihreä, lommoinen Volvo johti letkaa, ajoi bensapumpulle, muut autot jäivät kiltisti jonottamaan, autoista purkautui miehiä, sen näkee että niillä on karjuva nälkä niin kuin pantereilla vain voi olla, pitkä reissu takana ja kovan luokan esitys, lounasaika oli jäänyt monelta väliin, tuskin siinä kohtaa, niissä tutinoissa olisi maistunutkaan. Huoltoasema on hyvä paikka tankata, enää ei ole mikään muu mielessä kuin ruoka, valtava, massiivinen hampurilaisannos, tai kanansiivet, kuka ottaa enchilladan. Nälkä. Seurausta hengenvaarallisen operaation aiheuttaman jännityksen laukeamisesta. Kolkko, tyhjä tunne vatsanpohjassa tekee itsensä tiettäväksi siinä samassa, kun ihminen tuntee olevansa turvassa, se aiheuttaa vilunväreitä ja saa aikaan levotonta naurua, tahattomia lihaskramppeja, pakkoliikkeitä, samalla voi esittää kavereille voitontanssin, hyvä Denzil.
    "Vähän leuhkaa", mutisin.
    "Ole hiljaa", Martha kivahti. "Ne ovat sentään saavuttaneet jotain toisin kuin sinä."
Ovat tosiaan saavuttaneet. Päässeet vilauttamaan hampaitaan osavaltion pääkaupungin hallintokukkulalla kaikkien turistien silmien alla. Ne ovat päässeet lukemaan pikkuteesinsä pikkuvirkamiehille, jotka eivät kuuntele sanaakaan, joita ei muu kiinnosta kuin lakaista koko musta nahkatakkisakki napalmimaton alle. Ne saivat puhua pelkille pienille ihmisille, aseen voimin. Suuret ihmiset eivät alennu noiden kanssa minkäänlaisiin tekemisiin, ei koskaan meidänlaisten kanssa. Tietenkin se televisiossa näyttää hyvältä, kuulostaa radiossa kerrottuna, dramatisoituna, vielä paremmalta, pienikin teko, mitätön, kun tähän aikaan kesästä ei muualla mitään vähänkään isompaa tapahdu. Päivä on pulkassa. Paikalle kutsutut toimittajat ja kuvaajat ovat saaneet juttunsa ja filminsä, käärineet kamansa kasaan ja lähteneet. Meidän on tullut aika syödä, meidänlaisten rasvanahkojen. Huoltoaseman ilmastointi puhaltaa sateenkaaren alta, ilmaan höyryvän sumun läpi palaneen käryä, kokki on jäänyt ikkunaan tuijottamaan, paistinlasta ilmaan kohotettuna, hän katsoo suu auki uusien asiakkaiden vyöryä, laskee mielessään kylmiössä olevat lihapalat, haluaa kenties sanoa itsensä irti tai nostaa hintoja, jos ehtii. Samassa hän muistaa. Kokki rientää ulko-oven viereiselle ikkunalle ottamaan alas liitutaulua, johon on listattu päivän tarjous. Keittiö suosittelee grillattua kanaa, kolmekymmentäviisi senttiä annos, halpaa on. Ulkona mustat miehet osoittelevat kylttiä, läiskivät käsiä, hymyilevät leveästi. Kokki perääntyy kauemmaksi ikkunasta, katoaa varjoihin, nostaa palaneen pihvin paistolevyltä, rientää vessaan, siellä on piilopullo. Ulkona nälkäiset miehet keräävät kolehtia. Tiedotusministeri Cleaver kerää bensarahat, puhemies Seale dollarit kymmentä kanakoria vastaan.

Malky odotti liikennevaloissa lupaa kävellä. Hän piteli kylkeään, lerputti kieltään, oli juossut, raukka, koko matkan. Koko päivän. Malky läähätti eteenpäin valojen vaihduttua. Kadulta puski Volkkari meidän eteen, Prudence nousi autosta, autonkokoinen nainen."Minä kävelen nopeammin kuin tuo juoksee", hän sanoi. Ojensin Cortinan kylkeä vasten käristyneen käteni löysään tervehdykseen, Prudence ei vastannut. Malky laahusti öljysäiliön takaa, mies on aivan puhki.
     "Missä toiset ovat?" Prudence kysyi.
     "Ketkä toiset?"
     "Ne muut naiset..."
Martha naputti rattia ja tuhahti.
     "Jossain kävelyllä kai", vastasin. "Ehkä ostamassa postikortteja."
Prudence laittoi aurinkolasit päähänsä ja alkoi napittaa paitaansa kiinni, siinä silmieni alla.

***

Texacon edessä tiedotusministeri Cleaver on laskenut keräämänsä rahat, hän jakaa ohjeita koskien paluumatkaa, neuvoo ajamaan yksin, ei jonossa, ettei herätetä huomiota, enää sellainen ei ole tarpeen. Sen sanottuaan ja leikkiä laskevia, iloisia miehiä rauhoiteltuaan, hän antaa panttereille luvan astua sisälle kuppilaan. Sireenien ääniä. Kolmesta suunnasta ne tulevat, Sacramenton poliisin kamelianvalkoiset ja taivaansiniset autot. Punaiset valot lepattavat päivänvalossa. Kuusi, seitsemän, kahdeksan poliisiautoa piirittää tankkaamista odottavan autoletkan, ensimmäinen huuto. Megafoni karjuu laskemaan aseet, pitämään kädet näkyvillä. Kokki on ilmestynyt takaisin ikkunaan, tarjoilijatar on hänen rinnallaan. Panterit ovat jähmettyneet aloilleen. Aseita ei heillä ole, ne ovat autoissa, patruunapesät tyhjinä. Kädet ovat näkyvillä, tiedotusministeri Cleaver ja puhemies Sealen puristavat kätensä nyrkkiin, ne ovat täynnä kolikoita. Yksi panttereista liikahtaa hermostuneena, kohti ruskeaa Valiantia, vielä ehtii, sisään ja aseet esiin, mutta ne tyhjät patruunapesät, silti ehtii. "Meitä on enemmän kuin niitä", Denzil mutisee, hän on se Valiantia pälyilevä hermokimppu. Tiedotusministeri Cleaverin jalkoihin sataa kolikoita, kun hän nostaa arasti kätensä. Ilmassa on tappion makua, ruuankäryä, lämpöä sen verran kuin tavallisesti on toukokuussa, huoltoaseman pyöreiksi tallattujen purukumien ja öljyläikkien täplittämällä asvaltilla.

***

Malky on polvillaan maassa, hän manaa, penkoo reppuaan, päästelee irlantilaisia kirosanoja yrittäessään löytää uutta filmirullaa. Prudence tuuppii saappaallaan miestä. "Autoon siitä, heti", hän sähähtää, ja repii kameraa miehensä kaulasta. Malky katsoo vaimoaan kostein silmin, katsoo huoltoaseman piiritystilannetta, kiroaa viimeisen kerran ja alistuu. Hän kömpii Volkswagenin takapenkille, lyyhistyy sinne. Prudence heittää kameran jalkatilaan, läimäisee eteen taitetun etupenkin takaisin taka-asentoon, käy ratin taakse, ei edes katso meihin päin käynnistäessään auton. Kyllä minä tiedän. Ja ymmärrän. He ovat juuri saaneet San Franciscon kaupungin maksamaan heille tuhansien dollarin korvauksen keskenmenosta, he ovat juuri pääsemäisillään jaloilleen, on aika pysähtyä ja pysäyttää mies, jonka ei tarvitse enää koskaan syöksyä ehdoin tahdoin päin poliisien patukoita. Ja viedä Prudencea mukanaan.
     "Eivät Pantterit tuossa enää mitään valokuvaajaa kaipaa", sanoin.
Hullunkurisesti keikkuva, takapainoinen Volkkari kääntyi pois näkyvistä.
     "Vitun Jumalan nimeen...", Martha oli taittunut kumaraan kuin suojautuakseen, hän katseli ratinpuolien välistä huoltoasemaa, näki unelmiensa murskaantuvan tai ainakin tämän päivän. Tai ehkä hän näki uusia haasteita, uuden taistelun, en minä sen naisen pään sisään halua mennä.

Megafoni toistaa samaa virttä kuin olisi juuttunut.