Mahdotonta kävellä rennon huolettomasti. Silloin
kun pitää esittää. Vieläpä niinkin vaikeaa roolia kuin tavallista työmiestä,
joka on matkalla rennon huolettomasti puistoon, ruokatunnille. Työmiehen
olemuksesta olisi suotavaa näkyä, ettei hän ole koskaan istunut vankilassa,
tämä on vaikeaa. Pitäisi olla ensinnäkin edes jonkinlainen aavistus siitä,
minkälaista on olla työmies, tuntea luissaan se, että viikon jokaisena päivänä on
työtä jäljellä, että on raadettava ja painettava vuodesta toiseen ja palattava
aina uudestaan ja uudestaan kotiin, hoidettava perhe hiljaiseksi, ja taas sama
uudelleen alusta. Pitäisi osata vihellellä ja löytää penkki, hymyillä
salavapuiden alla juokseville oraville ja hieroa lunssipaksin peltistä pintaa
kuin rukouskirjaa, haukata sitten maissileipää ja todeta, että tämä on hyvä
elämä.
Minä en osaa tätä. En mitään tässä tavallisessa
elämässä tarvittavista rennon huolettomista taidoista, minulla on ollut kylmä
rauta niskassa syntymästä saakka. Ravistelin hartioitani. Tein sen yhtä paljon
kaikesta tiedostani, kaikista puutteistani tuskastuneena kuin rentouttaakseni
itseni, päästäkseni työmiehen rooliin. Oikaisin jalkani pitkäksi, tein sen
varovasti, jo se paljastaa minut linnakundiksi, oioin jalkoja kuin vastassa
olisi sellin vastapäinen seinä. Ja minä kävelen kuin kävelypihalla, sen näkee
jokainen. En minä osaa, mutta on jatkettava. Ohitin nurmikentälle levitetyt
liinat, niskassa kylmä rauta, mehua juovat perheet pysähtyvät katselemaan
menoani, ne näkevät lävitseni, annan jalkojen viedä kiihtyvällä tahdilla,
jäykällä askeleella, polvet eivät tahdo taipua, ne menevät kävelypihan uraa
taas, ne varovat Andien menninkäistä, jolla on taskussa viilattu lusikka, ne
väistävät peikot ja polulle vierineet arpakuutiot, ne polkevat mutaan tonttujen
kuvalehdet ja pysyvät kaukana tavallisista, lomaa viettävistä perheistä, joilla
on oikea koti.
Suuria vaikeuksia. En tahdo liikkua, paljastan
itseni, en tahdo pysähtyä, pelkään paljastuvani, rupeavani huutamaan ääneen,
pakko liikkua, vaikea hallita ruumista, kun se on liikkeessä, parempi istua
alas, väkisin. Pysähdyn istumaan, väkisin. Puristan Krystowin punaista
peltilaatikkoa sylissäni ja yritän olla kuin kuka tahansa päivätyöläinen, joka
on saanut päähänsä tulla syömään kuvernöörin puutarhaan, täällä ei aivan
hirveästi näy muita kaltaisiani. Minulla on väärä roolihahmo, olisi pitänyt
esittää haravamiestä, puutarhuria, koirankakkojen poimijaa. Esitän sähkömiestä,
minulla on salama denimkankaisen takin selässä, se tekee minusta uskottavan.
Pelkkä työmies, nyt hetki vapaata, taidan olla epävarma huomisesta, huolissani
tulevaisuudesta, rypistän otsaani miettiessäni miten saan palkan riittämään
seuraavaan kuuhun, olen aito ja aidosti peloissani jokaisesta tulevasta
päivästä, jona perheeni tarvitsee leipää ja vettä, ja sitten koittaa uusi yö.
Puristan laatikkoa lujasti, rystyseni vaalenevat. Niin kuin nuorena poikana,
kasvatuslaitoksessa, kiedoin käsivarret ympärilleni ja puristin niin että
sattui. Halasin itseni, muita ei ollut.
Olen selvinnyt tänne asti kohtuullisesti. Ei
tarvinnut kuin ostaa lippu pääteasemalle ja hypätä pitkänmatkan bussiin,
helppoa. Ei tarvinnut kuin pysyä omalla paikallaan, sen minä osaan, kaksi
tuntia, ei mitään ongelmaa, taisin torkahtaa välillä, minulta jäi väliin
puolessavälissä matkaa ollut levähdyspaikka, jotkut kävivät siellä kahvilla.
Minun tarvitsi istua vain ja torkahtaa välillä. Kunnes lopulta oli kerättävä
kassi syliin noustava ja poistuttava bussista. Oli mentävä vessaan, vessaan ei
pääse. Mene poika nurkan taakse. Nurkan takana on typerää vaihtaa päälle
sähkölaitoksen siniset vaatteet.
On toukokuu, tulossa kuuma päivä. Täällä on
nihkeää, Sacramentossa, outojen kasvien siitepöly kiusaa, tai niiden tuoksu.
Päänahka kutiaa, se hilseilee vaikka ilmankosteus on mitä on, pitäisi olla
sopiva, pää siis märkii, kohta siihen kasvaa sammalta. Korvassa nykii hermo,
iholle nousee kylmännäppylöitä. Näen Prudencen ja Malkyn tulevan oikeustalolta,
heidän ilmeestään näkee että on tapahtunut iloisia asioita, ehkä he ovat
viimein saaneet toisensa, muutenkin kuin virallisesti, en minä tajua
rakkaudesta mitään, sen puutteesta tiedän paljonkin, joko kerroin halailleeni
itseäni kasvatuslaitoksessa? Malky ja Prudence, mikä pari. Varsin
epätodennäköinen ja silti aivan päivänselvä. Heillä on hetki aikaa istua
nurmikolle, Malky kaivaa repustaan pullon halpaa Thunderbirdiä ja vielä
toisenkin pullon, litteän taskumatin. Prudence nostaa kätensä ilmaan, on
estelevinään, hänen äänensä kohoaa. Malky vetää Prudencen karhumaisten käsiensä
väliin, he suutelevat. Hän ottaa repusta heille juomamukit ja kameran
tietenkin, avaa pullot, kaataa juomat, itselleen taskumatista. Tuota menoa he
ovat kohta riehakkaalla tuulella. Ja silti tavallisia. He ovat kuten kuka
tahansa lehvien alla. Malkyn päässä taiteellinen hattureuhka, hieman kallella
niin kuin mieskin. Valkoinen liina Prudencen hiuksissa, Malkyn sormet
näpelöivät nappeja auki, käsi ujuttautuu naisen paidan sisään, eikö tuota voisi
tehdä jossain muualla, joskus toiste. He ovat kuin kuka tahansa. Kameraan on
viritetty ajastin, he hymyilevät ja kippistävät, aurinko valaisee heidän suurta
päiväänsä. Lähden eri suuntaan.
Kannattelen rinnallani punaista eväslaatikkoa,
jonka kylkeen on kaiverrettu omistajan nimi ja osoite. Krystow, Page Street
690, S.F. Vaikea uskoa, että kukaan tosissaan uskoisi, jos joku minusta
niin paljon kiinnostuisi – miksi minä en kiinnosta ketään? – että neekerin nimi
voisi olla Krystow. Toisaalta onhan sitä kummempaakin nähty, neekereitä
poliiseina esimerkiksi, ja intiaaneja. Olen niin ollen mahdollinen. Puolalainen
neekeri, aivan ei se ole pois suljettua, en minä tiedä kuka oikea isäni oli,
tiedä vaikka olisi ollut itse Amerikan presidentti tai Al Capone. Tai puolalainen
teurastaja, jonka äpäräpoika piipahtaa tänään lounaalla kuudenkymmenen mailin
päässä kotiosoitteesta, vaikea sellaista on vain uskoa. Mitätön yksityiskohta.
Voinhan olla niin pirun kova luu sähkömieheksi, että palvelujani kaivataan
osavaltion joka kolkassa.
Puisto näyttää kauniilta puiden läpi tulevassa
valossa. Valtiopäivätalon pääportailla parveilee perheitä, leppeän
tuulenpuuskan hyväilemiä toukokuun raikkaita turisteja. Joillain äideillä on
tyylikkäitä hattuja, joita he joutuvat pitelemään hetken aloillaan, kiinni
silkkihansikkaalla peitetyllä kapealla kotirouvan kädellään. Tyylikkäät hatut
ja kissansilmälasit, kesäiset mekot, käsilaukut, korkokengät. Isillä on
olkihattu ja solmuke viivasuorassa. Vielä hetki sitten, piknikliinalla
aterioidessa, solmuke sai olla rennosti auki, siinä tupakkaa poltellessa ja
rasavillin jälkikasvun tukkaa pörröttäessä. Joillain on kaitafilmikamera.
Toivottavasti he tajuavat säästää filmiä. Täydellinen päivä. Ja minä siirryn
sivuun täydellisesti roolini omaksuneena. Kahlaan kameliaistutusten läpi,
samassa valtiopäivätalon pääportaikon yläpuolella oleva kello lyö kaksitoista.
Pyöreän tornin kupoli hohtaa auringossa, samoin portaikon päässä odottavat
muhkeat pylväät. Perheet näyttävät pieniltä niiden juurella. Rakennus tekee
vaikutuksen lapsiin, ei mitään väliä, että isä tietää tämän olevan pienempi
kuin Valkoinen Talo tai senaatti tai mikä muu tahansa samanlainen temppeli,
joita tässä maassa on vähintään yhtä monta kuin osavaltioita. Minä pyörryn
kohta tähän kuumuuteen, vai onko tämä pelkoa? Vatsaa kiristää. Vain Havaijilta
puuttuu kreikkalainen temppeli, siellä kokoonnutaan edelleen risumajaan
päättämään suurista asioista. Alaskassa kaivaudutaan karhujen sekaan luolaan,
isi on kuvannut nekin paikat. Tänään kuvataan vielä oikeustalo ja postitalo ja
Bank of Americanin julkisivu, sitten koittaa ruoka-aika, isi aikoo syödä
kunnolla.
Mikäpä tässä on ollessa. Nuo tuolla auringossa,
minä varjossa syleilemässä punaista peltilaatikkoa, minä varjoissa häpeillen
virttynyttä työtakkiani, jossa on Marthan lakanakankaasta leikkaama ja ompelema
salama selässä. Piikkipensaiden takana on pysäköintialue. Pölyinen Ford tukkii
puupaneelipintaisen farmariauton ja turistibussin pääsyn ajotielle. Fordin
takana on vaaleanvihreä Volvo. Autot pohtivat hetkisen keskenään mikä niistä on
velvollinen väistämään, sanaakaan ei vaihdeta rattien takana, katsellaan vain,
kukaan ei aio antaa periksi. Vanhassa Fordissa ja vaaleanvihreässä Volvossa on
jotain epäilyttävää. Lopulta puupaneelisen farmarin kuljettaja nousee autosta,
miehellä on kukallinen paita ja vaaleat housut. Hän viittilöi ystävällisesti
Fordia väistämään, hymyilee etupenkillä olevalle naiselle, takapenkillä roikkuu
lapsia. Mies selittää umpimieliselle Fordin maskille jotain, kädet heiluvat, paksu
karvakerros peittää käsivarsia, työtä tehneen miehen käsivarret. He eivät pääse
lähtemään, jollei Ford väistä, ja he ovat muuten juuri lähdössä. Hyvässä
hengessä mies tämän kaiken viittilöi. Fordista nousee musta mies, jolla on
musta villapaita, musta nahkatakki ja mustat aurinkolasit. Farmariauton
kuljettaja perääntyy askeleen autonsa oven taakse mutta jatkaa sinnikkäästi
elehtimistään kunnes vaikenee. Fordin loputkin ovet aukeavat, esiin nousee
kolme uutta, yhtä mustaa miestä, yksi avaa takaluukun ja ottaa esiin haulikon.
Myös Volvon ovet ovat auenneet, lisää nuoria, mustia miehiä työntyy esiin,
kukaan ei sano mitään, eivät puhu toisilleen eivätkä edes katso farmariauton
kuljettajaa, joka on jäänyt suu auki katsomaan miten autojen takakontista aletaan
kerätä kivääreitä ja haulikoita. Fordia ajanut mies työntää lippaan
konepistooliin ja ojentaa sen farmariautoa kohti. Turistibussi lähtee hitaasti
peruuttamaan kauemmaksi, pysäköintialueen toiseen päähän, ehkä sieltä pääsee
jonkun kumpareen läpi ulosmenotielle. Mustia miehiä, paljon mustia miehiä.
Niitä nousee kadun varteen parkkeeratuista autoista, niitä nousee
kaksinkappalein japanilaisen moottoripyörän selästä, kaikilla on hetken
kuluttua ase kädessä. Turistibussi jatkaa peruuttamista kiihtyvällä vauhdilla,
sen ovi mätkähtää kiinni, avonaisiin ikkunoihin ilmestyy vitivalkoisia kasvoja
ja yksi innokas lapsenpää. Farmariauton kuljettaja kumartuu kuuntelemaan auton
sisältä saamiaan neuvoja, karvaiset käsivarret vavahtelevat raivosta, mies
luikahtaa autoon, vetää oven varoen kiinni, ei halua pitää enää melua
itsestään. Farmariauto peruuttaa sinne minne bussikin, vain kuljettajan
taaksepäin vääntynyt pää ja punainen niska näkyy, muut autossa ovat painaneet
päänsä alas.
Mustat pantterit ryhtyivät lataamaan aseitaan.
Tekevät sen suurieleisesti siinä kaikkien nähden, yleisellä paikalla, silmiä
raastavassa auringonpaisteessa. He asettivat kiväärit ja panosrasiat ja
hansikkaat ja aurinkolasit ja baretit autojensa konepellille, kertasivat
ohjesäännön ja jakoivat toisilleen purukumia. Kiväärien lukot rasahtelivat,
panokset kilahtelivat, autoissa soi perinnemusiikki, kaikki ovat samalla
kanavalla. Vahatuissa autoissa äidit pitelivät lapsistaan, isät kameroistaan,
nyt jos on käynyt valokuvauskurssin, tietää että tuollainen kohde on vaikea.
Valtiopäivätalon pyöreästä seinästä heijastuva aurinko tekee mustiin
pukeutuneista miehistä pelkkiä varjoja, se tekee rasvatuista ja kiillotetuista
aseista pelkkiä hohtavia keppejä, vain autot kamera tallentaa oikein, korostaa
niiden likaisuutta, vanhuutta, niiden julmuutta. Niitä isiä harmittaa, joilta
filmi loppui jo jätskijonossa. Ei auta muu kuin eläytyä, pitää silmät apposen
auki ja imeä jokainen hetki ilman filtteriä, on vain toivottava parasta, että
muisti jaksaa vastaanottaa kaiken, naiset ja lapset pää alas.
Denzil Lewsilta petti pokka. Hän räjähti nauruun,
naurun kohteena on pysäköintialueen toisessa päässä edestakaisin jurnuttava
farmariauto, joka etsi ulospääsyä kuin labyrinttiin suljettu hiiri.
Turistibussin ikkunassa välähti salamavalo, miten typerää. Tällaista päivää ei
olisi saanut kirkkaammaksi edes pommilla. Pysäköintialueen vartija on jättänyt
koppinsa ja vetäytynyt luodinkantaman ulottumattomiin, niin hän luulee, ei ole
varma, menee varmuuden vuoksi vielä puiden taa, luihu hahmo, ja puhui
radiopuhelimeen, toisessa päässä kuuntelee vartijan pomo, pyytää toistamaan, ei
usko korviaan. Vartija ei oikein usko itsekään mitä sanoo, ei osaa pukea
sanoiksi mitä näkee. Ruuhka täällä nyt ainakin on. Ja neekereitä. Ne taitava olla
niitä Mustia panttereita, näyttävät ainakin sellaisilta, panttereilta, ja
tottahan ne tunnistaa niiden aseista, ne ovat aina niiden kanssa. Eivät vain
vielä kertaakaan näin kaukana täällä. Vartijan pomo pyytää miestä rauhoittumaan
ja hakemaan suojaa, ja ennen muuta tarkentamaan mitä helvettiä siellä oikein
tapahtuu. Pomo vaatii alaistaan lisäämään yksityiskohtia, elävöittämään ja
värittämään tuollaisessa tilanteessa, kun kesäksi palkatun parkkipaikan
vartijan vatsaa kipristää hätä. Vartija pinnistelee. Aseet niillä on,
jokaisella, niitä on ainakin sata, ja aseet joka iikalla, että ovatko ne
lataamattomia, mistä sen tietää, tietää sen aivan oikein, niitä ladataan juuri,
aseet ovat näkyvillä, ovat varmasti. Kertooko joku, mitä pitää tehdä. Ei voi
tehdä mitään, minä sanon. Ne eivät ole rikkoneet lakia. Vartija ei ehkä tiedä
sitä, hänen pomonsa tietää, siksi hän on töissä valtiopäivätalolla. Pomo
tietää, ettei mitään muuta voi tehdä kuin vääntää poliisin puhelinnumeroa ja
pyytää tukea, ei tämä tähän jää. Ollaan kuitenkin osavaltion pääkaupungissa,
Capitolilla. Sentään vähän eri asia kuin olla pitkäpiippuisten kanssa vuorilla
kanijahdissa, täällä on ihmisiä, kuvernööri on täällä tänään, voi herttanen,
kuvernööri Reagan on täällä tänään.
Kolme mustaa miestä tuijottaa
vartijaa, joka pitää käden kaukana asekotelosta, nekruilla on kiväärit joiden
kantama riittää, vartijalla ei riitä enää kantti. Hän laskee radiopuhelimen ja
käpertyy vatsaansa pidellen. Hän uikuttaa armoa.
Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota, kuvitelmaa,
en minä voi tietää kipristeleekö luihun vartijan vatsa niin kuin minun vatsaani
kiristelee vähemmästäkin. En minä voi tietää kenelle luihu vartija puhui mutta
sen tiedän, ettei siitä mitään hyötyä ole, ettei vartijaa kukaan osaa neuvoa
tekemään yhtään mitään. Tällaiseen opetetaan varautumaan ainoastaan sodassa, ja
luihu mies ei ole käynyt armeijaa, sen näkee vartalosta, vaappuvasta,
lihaksettomasta varresta, joka perääntyy epävarmoin askelin, takaperin kävellen
lehvästöjen kätköihin, viimeiseksi vihreässä lehtiviidakossa vilahtavat
juoksuun lähtevät kantapäät.